neuroottinen ja ahdistunut.

Huhhuh. Kylläpä on kamala olo. Paska lentää ja balalaika soi, mutta sovittuja menoja ei niin vaan perutakaan. Ei auta kun hammasta purra, vaikka sydän hakkaa sataatuhatta ja ajatukset kaoottiset.



Eikai täällä kotona yksin sen parempaa ole. Ja mikä nyt on pahinta mitä ees voisi tapahtua.



Ihmetyttää vaan, että eikö tää ahdistus koskaan lopu. Hoidan asiaa, käsittelen sitä, teen kaikkeni. Roikun elämässä kiinni, vaikka se vie kaikki voimat. Ajattelin, että kun teen tämän kaiken, jätän lääkkeet ja kohtaan itseni, niin parantuisin.



Mutta kukapa mulle sen lupaisi. Mitä jos tää onkin turhaa tää kärsiminen?