kuinka usein olet yhteydessä isovanhempiisi

viimeisimmänkin kuolemasta on jo yli 20 v aikaa

Pappa tappo ittensä melkein 40 vuotta sitten enkä ole edes koskaan tavannut häntä.

Mamma kuoli syöpään vuonna -94.

Isoisä kuoli vanhuuttaan yli 90 vuotiaana vuonna -89.

Ja mummi kuolla kupsahti kaiketi sydänvaivoihin (en tiedä, sillä remppasi muutenkin paikat ja vanhakin tuo jo oli) vuonna -97.

Isovanhempani olivat jo kuolleet, kun synnyin. Vanhempani olivat suurperheiden nuorimmat ja saivat lisäksi lapset suhteellisen iäkkäinä.



Mutta saman välinpitämättömyyden koin minä, kun kävin tätini luona dementiaosastolla, jonne hänet oli pakko siirtää, kun tehostettu kodinhoitokaan ei enää riittänyt ja sairaalalääkäri näin päätti. Siitäkin huolimatta, että kävin jo hänen kotona ollessaan lähes päivittäin hänen luonaan. Ja pesin pyykit. Ja siivosin. Ja valmistin ateriat.



Meillä on suuri suku. Mutta tädin luona eivät tuossa vaiheessa käyneet kuin minä ja äitini ja yksi serkuistani. Ja näistä viimeksi mainituista äitiä, joka sitten dementoitui hiukan myöhemmin, kiukutti, kun sisar oli muuttunut niin kummalliseksi ja serkku kävi kahdesti kuukaudessa valittamassa, kuinka kamalaa onkaan, että tätiraukan on elettävä hoito-osastolla.



Eipä käynyt moni muunkaan vanhuksen omainen. Osastolla oli päälle 20 vanhusta, minun lisäkseni vain kahden naisen tytär kävi säännöllisesti ja auttoi arjen askareissa, yhden miehen vaimo myös päivittäin.



Minäkin tulin usein itkien kotiin, mutta itku ei olisi auttanut tätiäni ollenkaan - niinpä käytinkin ajan sairaalassa kampaamalla hänen hiuksiaan, laulamalla ja syöttämällä/juottamalla häntä.



Totta kai minua ahdisti käynti siellä, mutta jos olisin jättänyt menemättä, niinkuin niin moni muu perheessämme, minua ahdistaisi nyt paljon enemmän.

Isoäidin kanssa soittelimme viikoittain ja näimme vähintään joka kuukausi. Isoisä oli viimeiset 5 v sänkypotilaana vanhainkodissa. Kävin joka toinen viikko syöttämässä lasteni kanssa. Aivan loppuvaiheessa kävin useamman kerran viikossa. Morfiinia pyysimme antamaan reilusti ihan viimeisinä päivinä, ettei olisi kipuja. Hänen annettiin mennä kun oli lopettanut syömisen ja juomisen. Sitä ennen oli pilliruokittavana pari vuotta.

Mulle jysähti vasta että mulla ei ole enää yhtään isovanhempaa elossa :( Mummini kuoli 2 kuukautta sitten.



Meillä on ollut se hyvä puoli, että 3 neljästä isovanhemmasta on lähtenyt käytännössä suorilta jaloilta sairauden vieminä - mikä teki tietenkin asiasta silloin todella surullisen ja raskaan kestää ja mummin kuoleman käsittely on yhä kesken, koska tosiaan 85-vuotiaana, hyväkuntoisena ja kotona täysin (omaisten avun turvin) pärjäävänä menehtyi sairauteen todella nopeasti.



Toisen mummini tapaus sen sijaan on paljon rankempi. Vuosien pitkäaikaishoito sairaalassa sen jälkeen kun kaikki tukitoimet turvarannekkeesta ateriapalveluun ja kotisairaanhoitoon oli kuljettu loppuun. Jatkuvasti paheneva dementia yhdistettynä tuki- ja liikuntaelimistön sairauteen johti lopulta sairaalan kroonikko-osastolle. Lopulta lähes puolen vuoden jakso sairaalassa käytännössä ihan tiedottomana ympäröivästä maailmasta ja vakavan sairauden runtelemana. Siinä tilanteessa kuolema oli armahdus kaikille. Kamalaa sanoa näin, mutta niin se vain oli.



Asuimme tuolloin ulkomailla juuri 2 viimeistä vuotta. Omat vanhempani ja isäni veli kävivät useita kertoja viikossa mummin luona. Olen aika katkera veljelleni, joka ei käynyt siellä juuri koskaan vaikka asui melkein sairaalan vieressä. Kuulemma ahdisti. Ja kyllähän se ahdisti. Sairaalareissu kuului aina Suomen vierailuumme, eikä siinä loppuaikana ollut mitään hohtoa vaan itkien sieltä lähti joka ikinen kerta. Loppuaikana emme enää vieneet lapsia sairaalaan. Mutta siis kysymykseesi sanon, että kävin aina kun mahdollista. Jos olisin asunut sairaalan vieressä, en ehkä siltikään olisi käynyt kuin kerran viikossa. En osaa sanoa. Tilanteeseen olisi ehkä turtunut.



Kaikkiin isovanhempiin on ollut todella läheiset välit ja yhteydenpito on ollut säännöllistä - kyläilyä ja puheluita sekä kesäisin pitempiä jaksoja mökillä. Molemmat ukit lähtivät aivan liian aikaisin, mummeista toisen saimme onneksi pitää luonamme pitkään. Toinenkin eli 83-vuotiaaksi, mutta oli käytännössä poissa viimeiset 5 vuotta.

tosin aika harvoin, kerran vuodessa keskimäärin. Kirjoittelen kortteja joskus. Ongelmana on että vanhat sukulaiset asuu kaikki maaseudulla 300 kilomaetrin päässä ainakin, ja en aja autoa.

isovanhemmat ja vanhemmat ovat jo kuolleet kaikki.

viikottain katsomassa iso-äitiäni sairaalassa ja äitiäni viimeisinä aikoina lähes päivittäin. Isän äitiä en paljoakaan nähnyt asui yli 500 km päässä ja kuoli kun olin itse vakavasti sairas ollessani 10 vuotias. Kumpaakaan vaaria/ukkia en ole saanut tavata, molemmat kuolleet paljon ennen syntymääni.



Iso-äitini ja äitini olivat minulle todella tärkeitä molemmat.