Onko kenelläkään muulla tällaisia ystävyyssuhteita, että itse pitää aina tehdä aloite?
Olen reilut 40-vuotias nainen, kolme lasta, oma koti ja työ. Olen sosiaalinen, on ystäviä. Mutta. Monen ystävän kanssa ei tavata koskaan, ei soitella koskaan eikä kirjoitella maileja koskaan, ellen minä ole se, joka ensin soittaa, kirjoittaa, pyytää kylään. Kun olen saanut tapaamisen aikaiseksi, meillä kyläillään selvästi mielellään, viihdytään kauan, joten en usko olevani emäntäkään.
Ei minuakaan aina huvita järkätä tapaamisia, siivota kotia ja laittaa tarjottavat, mutta ellen niin tee, ystävyyssuhteet näivettyvät pois. Yksi syy ylläpitää näitä suhteita on lastenkin kaverisuhteet, sillä monen perheen lapset ovat omien lasteni hyviä ystäviä.
Odotatteko ystävyyssuhteilta vastavuoroisuutta vai riittääkö teille aina se rooli, että sinä tartut puhelimeen ja soitat ja kutsut kylään?
Kommentit (3)
Yksi tuollainen suhde oli mulla monta vuotta. Ystävä koki alemmuudentunnetta esim. asunnostaan, ei halunnut kutsua "vaatimattomaan" opiskelijakotiinsa :( Nyt olen lopettanut yhteydenpidon. Sääli, mutta tuntui kummalliselta olla aina se, joka ottaa yhteyttä.
aika usein lapsiperheet käyttävät näin kun molemmat vanhemma ovat takaisin töissä.
eli elämä on niin kiirellistä, ettei ole aikaa eikä jakseta soittaa. ja olemme vain perhen kesken.
itse olen tehnyt niin, että kutsun itseäni ja lapseni kyyliin tyylillä, olemme siellä päin viikonloppuna voidaanko tulla käymään. En viitse aina kestitä kotona.
Ei yksipuolinen suhde ole ystävyyssuhde. Samoin olen huomannut omista nuoristani että he pitävät mieluiten yhteyttä niihin kavereihin jotka pitävät heihin. Kuka jaksaa raahata perässä tyyppejä joilla ei itsellä ole sen vertaa kiinnostusta että ehdottaisivat yhteistä puuhaa ja tapaamisia.