Mikä neuvoksi kovapäisen 3-vuotiaan kanssa?

Minulla on nyt konstit loppu itsepäisen 3-vuotiaan kanssa. Tänään lapsukainen on ollut hereillä 4 tuntia, josta 2,5 tuntia huudettu pukemisen kanssa. Lopulta jo laitoin hänet vöillä rattaisiin kiinni ja sanoin, että pääsee pois kun on valmis vaihtamaan itse päivävaatteet päälle. (Kadun tätä katkerasti ja huono äiti olo päällä mutten lopulta muutakaan enää keksinyt.)



Tunnin verran istui itsepäisenä, mutta rauhallisena kunnes alkoi huutaa ja antoi lopulta periksi. "Äiti minä en jaksa puhua enkä nyökyttää!" Nostin hänet rattaista, käytiin yhdessä pissillä. Tämän jälkeen lapsi oli rauhallinen ja otti yövaatteet pois. Valitsi kaapista vaatteet ja tuumasi: "Äiti, pue nuo minulle!" Sanoin siihen, että itse täytyy pukea kun sen takiahan pääsi pois rattaista. Lupasin toki auttaa jos tulee ongelmia (ja kerroin myös rakastavani häntä kaikesta kiukuttelusta huolimatta).



Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja vauvan uniaika lähestyi. Jatkoinkin sitten, että imetän vauvan nyt ja sillä aikaa hänen täytyy pukeutua tai joutuu takaisin rattaisiin. Imetin vauvaa sängyssä samassa huoneessa ja lapsi tuli kylkeeni nyhjäämään pikkuhoususillaan. Muistutin muutaman kerran pukeutumisesta, mutta kovin kovaa en voinut alkaa puhumaan tai toimimaan sillä silloin vauva ei olisi malttanut syödä eikä nukahtaa. Kun vauva vihdoin nukahti, huomasin että 3-vuotiaskin oli simahtanut viereeni. En hannonut herättää häntä vaikka fiksuinta se olisikin ollut. Se vaan olisi tarkoittanut, että vauvakin olisi herännyt enkä olisi jaksanut saman tien kahta taistelua kiukkupussien kanssa. Eli kunhan 3 vee herää niin tahkotaan jälleen pukemisasiaa.



Joka päivä on tapeltu tuosta pukemisesta, samoin mm. siitä että vauvalle on annettava syömis- ja nukahtamisrauha, lelut kerätään (yhdessä) viimeistään päivän päätteeksi, syödään ruoka-aikaan, sisällä ei huudeta ja suojatietä ylittäessä pitää pitää kädestä tai rattaista kiinni. Valehtelematta voisin väittää, että suurin osa hereilläoloajasta menee eri asioista vääntämiseen ja itse olen lopen kyllästynyt tähän.



Jäähy ei toimi, samoin ei lelujen tai etuisuuksien pois ottaminen (eilen oli hyllyn päällä lähes kaikki lelut ja lastenohjelmat oli kielletty). Lahjonta tai jatkuva kehuminen ei toimi. Ja eilen kun miehen kanssa juteltiin niin mies kysyi mikä minuun olisi lapsena tepsinyt (olin tismalleen samanlainen) enkä osannut vastata tuohon kysymykseen. Tänään mieleeni tuli, että tunnekylmyys, läheisyyden kieltäminen minuun lopulta tepsi, mutta sitä en halua lapseeni käyttää (kyseinen konsti tappoi minuuteni aikanaan), joten mitä jää jäljelle. Alle 1-vuotiaasta lähtien vähintään tunnin raivarit on olleet päivittäisiä ja kieltämättä jo murrosikä pelottaa. Eikä kauheesti naurata kun on toinen samanlaisella temperamentilla varustettu kasvamassa...