Inhottaa katsoa peiliin

Nosto.

liiallisesta ulkonäkökeskeisyydestä noin 20 vuotta, mutta luojan kiitos se on helpottanut kyllä vuosi vuodelta ja nyt 34-vuotiaana tilanne on jo aika hyvä. Mutta yhäkin päivä voi olla pihalla, jos päälläni on epäonnistuneet vaatteet tai muuten vain tunnen itseni rumaksi. Eli ajattelen joskus jossain tilanteessa koko ajan, miltä näytän enkä pysty keskittymään tilanteissa olennaiseen. Lasten myötä tilanne on helpottanut, koska lapset todellakin vaativat huomionsa.



Todellisuudessa olen varmaan keskivertomammaa hiukkasen paremman näköinen. Olen hyvin hoikka ja sirorakenteinen. Kasvot ovat hyvin epätäydelliset, mutta eivät rumat. Hyvällä meikillä, hyvänä päivänä jopa ihan kauniit.

tykkään pelikuvastani, mutta nyt olen sairastanut 1,5 viikkoa flunssaa ja naama täynnä finnejä ja tukka rasvainen, joten nyt masentaa!!!



Jos haluat kohentaa ulkonäköäsi kerralla, käy vaikka suihkurusketuksessa ja värjää hiukset ja laita kynnet kuntoon - sellainen yleensä saa 'tavistytöstä' kuoriutumaan yhtäkkiä varsinaisen missin :)



Ja kun sulle tulee ikää lisää, alat olla armollisempi itsellesi!

ei välttämättä riipu ollenkaan todellisesta ulkonäöstä. Mietipä ap millainen peili vanhempasi olivat sinulle lapsena? Kehuiko isä suloista tytärtään, pitikö sylissä? Antoiko äiti positiivista palautetta? Koitko että olit toivottua sukupuolta, vai odotettiinko sinusta hartaasti poikaa? Olet nuori, asia voi muuttua vielä paljonkin. Olet varmaan vasta astumassa työelämään. Muutkin asiat kuin ulkonäkö merkitsevät paljon. Kun pärjäät työssäsi, itsetunto kasvaa. Mutta siinäkään ei ole kaikki. Monelle meistä on pitkä matka itsensä hyväksymiseen ja sen eteen kannattaa tehdä työtä. Liikuntaharrastus voisi olla hyvä juttu. Siinä oppii luottamaan omaan kehoonsa ja tykkäämään siitä.

Ikää 34 vuotta ja kriittisyys vaan pahenee. Viimeistään nyt pitäisi olla täydellisessä kuosissa, ettei kohta rupsahda täysin. Olen lievästi ylipainoinen, ohuthiuksinen, kierosilmäinen, pallopäinen. Pienellä stailauksella eli kevyt meikki, piilarit, hiusväri, naiselliset vaatteet - olen ihan ok nätti. Mutta pahimpina päivinä (ja niitä on paljon!) näytän juuri siltä mikä olenkin eli 34-vuotias väsynyt yh.



Olen niin ahdistunut ja väsynyt ulkonäkööni. Kadehdin hoikkia ja klassisen kauniita naisia. Itse olen sellainen hönö.

Olen parisuhteessa.



Toivon tämän helpottavan.



155cm ja 48kg...mitat. Rusketuksesta en pidä. Pukeudun naisellisesti ja käytän korkeita korkoja.

Minä olen 170 cm, 56 kg, ihan nätti ja laitettuna ilmeisesti liiankin nätti. Nyt olen +40 vee ja jostain syystä miehet käy kuumempana kuin koskaan. Koko ikäni minua on määritelty sillä kuinka hyvän näköinen olen. Esimiehenikin esitteli minut kerran kollegalleen, että tässä on sihteerini, eikö olekin hyvän näköinen! Töissä usein kommentoidaan, että onpa täällä hyvän näköisiä sihteereitä tms. Miksi ei voi vain kätellä ja tervehtiä ja aloittaa kokouksen?



Alvariinsa saan kuulla sitä, kuinka hyvän näköinen olen. Olen huomannut, että alan karttamaan erilaisia tilanteita ja myös mietin liikaakin mitä laittaa päälle (ettei olisi niin hyvä asukokonaisuus vaan mieluummin jotain vähemmän huomiota herättävää).



Kun olen tyttökavereiden kanssa ulkona, he joutuvat vahtimaan minua koko ajan, sillä miehet voivat olla uskomattoman röyhkeitä. Siitä riittäisi tarina jo toiseen juttuun.



Tulin juuri kolme päivää kestäneeltä työmatkalta kotiin (seminaari) ja olen suoraan sanoen masentunut. Yksi halusi koko ajan puristella pakaroitani. Yksi halusi jotain muuta. Moni kävi selittelemässä ulkonäköni. Yksi sanoi mm. "Oli ihan pakko tulla sanomaan, että olet niin kaunis, että pelottaa". Eräs ventovieras tuli kysymään miespuoliselta työkaveriltani kenen kanssa silloin juttelin, että paljonko naisesi maksaa?



Kun yksi työhöni liittyvä tyyppi ei saanut huomiotani, hän alkoi ilkeillä minulle ja pelkään mitä hän mahdollisesti kostoksi tekee jatkossa, siis hallaa jotenkin... hän vaikutti niin ilkeämieliseltä... vai olenko vainoharhainen.



Olen joutunut vaihtamaan vaatteita sen takia, että olen päätellyt, että jos lähden näissä, tilanne on ihan toivoton (en saa olla rauhassa). Kenestä on mukavaa, että joutuu pukeutuessaan miettimään tällaisia!



Se minkälaista on ollut ulkomailla (suomalainen vaalea nainen), en jaksa edes nyt kirjoittaa.

Eli... en väitä, että haluaisin olla ruma, mutta haluaisin, että saisin olla rauhassa niin töissä kuin vapaallakin. Ja että minut nähtäisiin ihmisenä ja hyvänä työssäni - tiedän, kuulostaa kliseeltä, mutta niin totta!