Kotisynnytyksessä kuolleen lapsen tapaus herätti ajatuksen.

Äiti on nuori ja suhtautuu kuolemaan tyynesti ja tavallaan "järkevästikin". Mietin vaan, että onkohan nuori ikä jonkinlainen suojatekijä, kun kohtaa suurta surua? Että ei ole ollut vuosikausia aikaa miettiä asioita, valmistautua lapsen tuloon jne, joten asiat ottaa vain niinkuin ne tulevat. Itse olen yli 30 ja ajatus samanlaisesta tilanteesta järkyttää, luulen, etten milloinkaan osaisi suhtautua asiaan samalla selkeydellä kuin tuo Marimma.



Vai olenko ihan hakoteillä?

Käytös on hyvinkin rationaalisen oloista, mutta jossain vaiheessa posttraumaattinen stressi iskee päälle. Toivon, että hän on hyvässä hoidossa tällä hetkellä.

ja sitten alkaa vasta suruaika. Tässä tapauksessa epäilen että kuolisyyraportin valmistuminen voi olla yksi virstanpylväs, olis lopputulos mikä tahansa.

kyllä ihminen voi selviytyä lapsen kuolemasta ilman järkyttäviä traumoja ja terapian tarpeita, ihan vaan itkemällä, käsittelemällä asian rationaalisesti ja sitten jatkamalla elämää.



Millä kummalla te kuvittelette että esiäitinne säilyivät järjissään kun melkein joka perheestä kuoli lapsia, kuka syntymään kuka myöhemmin sairauksiin? Miten köyhien maiden äidit säilyvät järjissään nykyään?



Kyllä, kuolemakin on luonnollista. Myös lapsen kuolema.

Itsekin kohtaisin todella ikäviä asioita 15-20 vuotiaana, mm. ystäväni kuoli auto-onnettomuudessa ja selvisin tuosta paljon paljon paremmin, kuin selviäisin nyt. Lapsenusko ja idealismi auttoivat ottamaan elämän sellaisena kuin se annetaan. Nyt jo kyynisempänä ja jotenkin enemmän kiinni elämässä ymmärrän, että suru koskettaa minun lisäkseni montaa muutakin ihmistä, ja suren myös heidän puolestaan.

Sillä ei esim. ole muita lapsia, joten sen ei tartte surra toisten lasten takia, kun ovat menettäneet sisaruksen ym...

Ja ihmiset suhtautuvat suruunkin eri tavalla.

Kuuluu vielä johonkin "Taidan olla kylmä ihminen"-yhteisöön.



Jotkut ihmiset nyt vain ovat tietyllä tapaa "tunnevammaisia".



Oletteko seurannut Caylee Anthonyn tapausta, nythän tämän 6 kuukautta kadoksissa olleen 2-vuotiaan tytön ruumis löytyi joulukuussa.



Äiti on valehdellut vaikka miten paljon ja kaikki todisteet puhuvat häntä vastaan (oli ostanut cloroformia, autossa haisi kuolleelle), silti vain itsepintaisesti kieltää murhanneensa omaa tyttöään. Jäänyt kiinni jo vaikka miten monesta valheesta.



Oli juuri sellainen bailaajatyyppi, jolle lapsesta sitten muodostu rasite "itsenäiselle elämälle".



Kun katsoo Caylee Anthonyn äidin kylmiä silmiä, ihmettelee onko hän ihminen ensinkään.

Eikä lapsiin välttämättä oikein uskallettukaan kiintyä. Melkein kaikki kehtolaulutkin kertoo kuolemasta, vaikka ei ne nykyihmiselle mitään sellaista viestiä tuokaan. Ja sanojakin on sievistelty. Mun isältä on kuollut kaikki siskot ja äidiltä kaikki veljet. Kyllä niihin perheisiin se on aika iskun aihettanut. Ei äidit siitä niin hyvin toipuneet. Entisen anopinkin äiti kuulemma menetti yhden vauvan ja mietti vielä vuosikausia jälkeen surullisenä, että mikähän sillekin pienelle oikein tuli kun ei selvinnyt.

mutta jos suru jää jollain tasolla käsittelemättä voi olla että myöhemmin sen joutuu käymään läpi uudelleen ja ehkä eri tasolla.

Eihän sitä silloin tiedä mitä menettää kun ei ole syntynyt suhdetta lapseen.



Joo ja takuulla olen kylmä ihminen, joskin mitään suurempaa kauhua ei olekaan nyt kuin ajatus menettää oma lapsi.

palautunut siitä entiselleen. Elinikäinen apeus jäi.

Noin 20-vuotiaana ottaa muutenkin helposti riskejä, joita kymmenen vuotta sitten ei tekisi mistään hinnasta. Haavoittumattomuuden tunne on suurempi.

Siksihän esim. armeijat kautta aikojen suosivat hyvin nuoria miehiä, jotka ovat fyysisesti elämänsä kunnossa, mutta joilla ei järki paljon päätä pakota.



Entisajan ihmiset - ja nykyajan vaikka Afganistanissa - varmasti surivat lapsiaan ja osa nääntyi suruunsa. Mutta monelle elämä oli vain yhtä suurta selviytymistä ja raatamista. Mitään posttraumaattista tilaa ei ehdi tulla, kun seuraava kriisi on jo ovella ja voimat keskitetään siihen.



Sen tiedän, että naiset pelkäsivät - ja jos terveydenhoito puuttuu pelkäävät tietenkin edelleen - synnytyksiä ja lastensa ja omaa kuolemaa jatkuvasti. Sitä en tiedä, voiko jatkuvaan pelkoon vain turtua lopulta.