Lue keskustelun säännöt.
Ujot ihmiset, oletteko iän mukana rohkaistuneet?
26.09.2009 |
Itse olen ujo aina vaan, tuntuu, että välillä tulee jopa takapakkia. Eli juuri kun luulen olevani rohkeampi, tulee jälleen tilanteita, että en kertakaikkiaan pysty ilmaisemaan itseäni. Koen olevani ihminen, jolla olisi niin paljon sanottavaa, mutta usein menen lukkoon ja sanominen jää. Lyhyissä arkipäivän tilanteissa pystyn olemaan reipas ja iloinen, kuten kaupassa, bussissa jne. Palaverit, vanhempainillat,työhaastattelut yms. ovat pahimpia. Olisin halunnut kouluttautua enemmän, mutta olen siihenkin liian ujo.
Kommentit (28)
sellaiset tutut tilanteet hoidan ihan hyvin, mutta jos on arvaamattomampi tai oudompi tilanne voi lopulta tilanne kärjistyä jopa paniikkikohtaukseksi.
Ei ole ikä (nyt 49 v) eikä työ tuonut helpotusta, päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut aina ujo ja syrjäytyvä. Minua kiusattiin paljon koulussa. Peruskouluni jäi kesken 8-luokalle.
Sain monoa kotoa kun kerroin vanhemmilleni olevani bi-seksuaali. 16-vuotiaasta asti asuin sielä sun täälä. Enimmäkseen asunnottomana. Olin aina rakastanut laskettelua ja päätin lähteä eurooppaan laskettelupummiksi. Sellaiseksi joka vain laskettelee ja pummaa rahaa.
Elin mukavasti monta vuotta ilman ystäviä kodittomana. Sitten eräänä päivänä jokin minussa "kilahti". Minulle iski vauvakuume.
Olin 33-vuotias kun tämä tapahtui. Suuntasin suoraan Suomeen hain apua ja pääsin terapiaan. Nyt minulla on asunto, opiskelupaikka ja masussa lapsi.
oppinut monia erilaisia tapoja käyttää small talkia selviytyäkseni sosiaalisista tilanteista. Sitten kun hallitsee small talkin, vapautuu eikä enää niin jännitä tilanteissa. Koska olen jo nelikymppinen, ihmiset eivät enää katso minua alaspäin tyyliin että "ei tuo nuori tyttö mitään ymmärrä eikä osaa" vaan vanhemmatkin ihmiset pitävät tasaveroisena ihmisenä ja se auttaa ujoa ihmistä rentoutumaan monissa tilanteissa. Olen muuten myös jättänyt yliopistohaaveet aikanaan ujouden vuoksi. Olisin halunnut esim opettajaksi mutta olin siihen aivan liian ujo. Työhaastatteluja jännitän yhä, mutta uskon että lähes kaikki muutkin ihmiset jännittävät niitä.
Olen ollut aina ujo ja syrjäytyvä. Minua kiusattiin paljon koulussa. Peruskouluni jäi kesken 8-luokalle. Sain monoa kotoa kun kerroin vanhemmilleni olevani bi-seksuaali. 16-vuotiaasta asti asuin sielä sun täälä. Enimmäkseen asunnottomana. Olin aina rakastanut laskettelua ja päätin lähteä eurooppaan laskettelupummiksi. Sellaiseksi joka vain laskettelee ja pummaa rahaa. Elin mukavasti monta vuotta ilman ystäviä kodittomana. Sitten eräänä päivänä jokin minussa "kilahti". Minulle iski vauvakuume. Olin 33-vuotias kun tämä tapahtui. Suuntasin suoraan Suomeen hain apua ja pääsin terapiaan. Nyt minulla on asunto, opiskelupaikka ja masussa lapsi.
vuosiisi varmaan mahtuu monenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyääm musta on sanottu että olen erittäin suora ja jopa töksäyttelijä.
Onneksi!! Ei enää välitä niin muista ihmisistä kuten aikaisemmin. Mutta täytyy sanoa että ujous on estänyt mua tekemästä paljon asioita, joita olisin ehkä halunnut. Siksi yritän rohkaista omia lapsiani tekemään asioita, joita eivät ehkä uskaltaisi tehdä ilman rohkaisua!
Minua ei kyllä lapsena kukaan rohkaissut tai kehunut. Päinvastoin vain valiteltiin kuinka arka olin:(((.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joitakin tilanteita ujostelen yhä.
Negatiivisena puolena on mukaan tullut räyhääminen ja raivoisa kielenkäyttö. Kun koen etten saa mielipidettäni ja ääntäni kuuluville, hyökkään ja olen hyvin arggressiivinen. En jaksaisi enää olla se hiljainen ihminen jonka mielipiteillä ei ole mitään väliä.
Olen kuitenkin pakottanut itseni kaikki esiintymiset tekemään, eli opiskelu- ja työelämässä on ollut vain pakko mennä ja esiintyä. Nyt vähän päälle kolmekymppisenä olen huomannut etten enää niin herkästi ujostele, uskallan puhua isollekin joukolle, sanoa mielipiteeni jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
iän myötä ja ehkä nimenomaan äitiyden myötä.
Pidän esityksiä osana työtäni, isoillekin joukoille, vedän palavereita ja olen aktiivinen esim. vanhempainilloissa.
Se missä ujouteni ja jonkinlainen epäsosiaalisuuteni tulee esille, ovat erilaiset juhlat, joissa pitäisi vetää small talkia vieraiden ihmisten kanssa. Siinä olen kamalan huono ja karttelen moisia tilaisuuksia.
Töissä varsinkin. Mutta olen eristäytynyt ujouden vuoksi. En millään enää halua mukaan yhteisiin illanviettoihin.
Juttelen usein bussissa vierustoverille, päiväkodissa muiden lasten vanhemmille jne. Mutta en osaa vain olla oma itseni ja ottaa tilaa paikoissa joissa on paljon puolituttuja ja tuntemattomia ihmisiä. Mykkä seinäruusu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
uskon sen johtuvan itsetunnon parantumisesta ja itseni hyväksymisestä. Ei vaan kannata tuhlata aikaa miettimiseen, voiko niin tai näin sanoa tai tehdä. Mitä sitten jos mokaa? Yleensä moka on hirmu pieni ja mitätön, muut ei välttämättä edes huomaa tai eivät ainakaan kiinnitä siihen huomiota paljoa. Ihmisiä kun kuitenkin eniten kiinnostavat ne omat asiat eniten.
Sopivassa seurassa olen nykyään jopa pälättäjä. Vaikka yleensä, en kyllä edelleenkään puhu kuin asiasta. Mutta olen oppinut small talkiakin, koska se on kohteliasta.
Riippuu ihmisistä, mutta yleensä olen vähemmän äänessä, jos ihmisiä on ryhmässä enemmän kuin kolme. Esim. työpalaverissa, jos paikalla on 6, sanon kyllä mielipiteeni, mutta en "heitä ylimäärästä läppää". Oikein isoissa ryhmissä olenkin sitten aikalailla hiljaa...
ollut tosi ujo nuorena ja nyt jo uskaltaa töräytellä mielipiteensä tilanteessa kuin tilanteessa.
Valitettavasti anoppi on tyhmä kuin saapas.
Suo siellä vetelä täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon, että ujouteni on perittyä. Isäni on hermoilevaa ja panikoivaa sorttia. Hän jännitti aina kauheasti, kun menimme kylään tai kun meille tuli vieraita. Jälkeenpäin hän aina haukkui äidin ja minut sen vuoksi, että olimme muka käyttäytyneet huonosti.
Masennuslääke rauhoitta ja tasoittaa sen verran, etten panikoi enää yhtä paljon joutuessani tekemisiin ihmisten kanssa. Itse asiassa en ole saanut mitään sellaisia paniikkioireita kuin nuorempana. Teen välillä asiakaspalvelutyötä sekä tiskillä että puhelimessa. Ennen lääkitystä erityisesti tiskipalvelu oli painajaista, kun hämmennyin asiakkaiden kysymyksistä ja sain oikosulkuja.
Vanhempainilloissa olen vieläkin yleensä hiljaa, koska en keksi puhuttavaa. Esimies-alaiskeskustelutkin vedän nopeasti läpi samasta syystä. En pidä sitä ujoutena. Koen, ettei minulla vain ole asiaa.
Vaikeinta on ehkä silloin, kun olen ryhmässä ystävien kanssa. Olen niin hidas, etten meinaa ikinä saada suunvuoroa ja sen vuoksi ystävien tapaaminen ryhmässä on toisinaan aika turhauttavaa. Mutta tätä en pidä ujoutena.
Lapsena ja nuorempana olin tosi ujo ja arka. En uskaltanut avata suutani vaikka olisi miten kävelty yli.
Nyt voi olla jopa päinvastoin. Luulen, ettei minun ihan aina tarvitsi kertoa mitä mieltä olen asioista, mutta usein tulee kerrottua kuitenkin. Eli toisten kuuntelemiselle ja heille tilanantamiselle pitäisi antaa enemmän tilaa.
Olen ollut mukana aika monessa ja moisessa pyörityksessä ja kun niistä on selvitty, niin se tuo itsevarmuutta. Asioita tapahtuu ajatteli muut mitä hyvänsä ja kaikesta selviää, kun ei vaan anna periksi eikä luovu itsestänsä matkalla.
Tsemppiä vaan ap:lle.
Aloita niin, että pyrit joka päivä sanomaan yhden asian julki, mikä ilman tsemppausta jäisi vaan sinun tietoosi. Ja muistele myöhemmin niitä tilanteita kun sait suusi avattua ja kaikki meni hyvin.
kyllä ujous joissain tilanteissa vielä puskee pintaan mutta ihan oikeasti hyvin harva uskoo minun olevan pohjimmiltani ujo. "Kaikki" pitävät minua puheliaana ja sosiaalisena mutta itse tiedostan tilanteita joissa vetäydyn kuoreeni.
Minusta on tullut kyyninen ja välinpitämätön. Minua auttaa ajatus että kaikki on jo menetetty mitään ei voi pelastaa. Koeta kestää.
Itsestään se ei ole tullut, vaan olen joutunut tekemään töitä asian suhteen.
Olen aina ollut luonteeltani ujo ja sitä vielä pahensi vuosia jatkunut koulukiusaaminen. Ensimmäisen kerran päätin rohkaistua 17v iässä, aika hyvin siinä onnistuin (siis opin toimimaan ujoudesta huolimatta, se ei enää lamauttanut minua) ja seuraavan kerran noin 20v-> iässä. Pientä taantumaa oli 23-27v välillä kun olin kotona lasteni kanssa (viihdyn hyvin itsekseni ja oman perheen parissa, joten sosiaaliset kontaktit oli aika vähäisiä), mutta sen jälkeen oli taas pakko rohkaistua ja nyt olen jo rohkeampi kuin ennen mammalomia!! :) Ja tästä vielä eteenpäin mennään. Pohjimmiltani olen edelleen ujo, mutta olen oppinut toimimaan rohkeasti.
Mutta olen tullut paljon rohkeammaksi iän myötä ja kun sopiva tilanne on niin pälpätän ummet ja lammet.
"Huonona" puolena on ehkä tullut se kun sanoa töksäyttelen välillä tosi törkeästi ihmisille.
mutta olen juuri kuin ap etten voi enkä osaa oikein sanoa mitään vanhempainillassa vaikka ehkä olisikin järkevää sanottavaa...
Lisäksi mulla on outoja sosiaalilsia pelkoja, pelkään asiointia esim. pankissa ja joskus jopa kaupassa. Saan oikein pakottaa itseni menemään niihin. Johonkin kurssille lähteminen yksin olisi varmaan mulle kauhistus!