Moniko täällä on oikeasti sitä mieltä, että jos on halunnut lapsia niin

Jos perheessä vaikeaa tai sairaus tms. niin lasten hoidossa olo on minusta varsin hyvä tukimuoto.



Jos sit taas on kyse vaan siitä, että äiti ei jaksa ja haluaa omaa aikaa, niin sillon minusta äidin pitäis huolehtia lapsesta eikä pitää hoidossa

Jos ei pysty, niin sitten ei, ja on ihan hienoa, että apua saa.



Mutta sitä en ymmärrä, että siinä tilanteessa, kun ei omia lapsiaan pysty hoitamaan, halutaan lisää lapsia. Se on minusta todella vastuutonta käytöstä.

Halusin kovasti omia lapsia, mutta missään vaiheessa en suunnitellut jääväni kotiäidiksi vuosikausiksi. En edes nähnyt mitään ristiriitaa suunnitelmassani olla äiti ja laittaa lapset päivähoitoon.

pitää asennoitua niin että hoidamme itse lapsemme (ei niin että kyllä isovanhemmat/yhteiskunta hoitaa).



Mutta sitten kun eletään sitä todellisuutta, kun elämässä voi tapahtua mitä vain, yllättäviä käänteitä, sairastumisia, uupumisia, onnettomuuksia yms yms niin toki pitää etsiä ja ottaa vastaan apua. Asiat pitää harkita tilannekohtaisesti.

molemmat vanhemmat eivät käy töissä/opiskele.

Halusin kovasti omia lapsia, mutta missään vaiheessa en suunnitellut jääväni kotiäidiksi vuosikausiksi. En edes nähnyt mitään ristiriitaa suunnitelmassani olla äiti ja laittaa lapset päivähoitoon.

ainahan se uusi vauva valvottaa ja ainahan pienten lasten äidit ovat univelkaisia ja väsyneitä. Kyllä se on enemmänkin arvokysymys että haluaako hoitaa lapset kotona itse vai hoidattaako ne kunnallisessa.



Tätä voisi verrata tuttavaperheen tapaukseen jossa lapsi kinusi ja aneli koiranpentua itselleen pitkään ja hartaasti. Kun koira viimein hankittiin, lapsi jaksoi hoitaa sitä puoli vuotta ja sen jälkeen koiran hoito jäi vanhemmille. Kun lasta ei enää kiinnostanut/ei jaksanut itse hoitaa, koira hoidatettiin muilla (eli vanhemmilla jotka eivät koiraa alunperin edes halunneet). Lapselle koira oli edelleen silti rakas, mutta paha mennä sanomaan että mitäs menitte ottamaan koiran.



Eli eíhän sitä etukäteen voi tietää kykeneekö kaikki hoitamaan lapsensa itse. Se varmaan selviää vasta ajan myötä että ei kykene/jaksa. Tuskin sitä kukaan etukäteen suunnittelee että hankitaan lapsi ja hoidatetaan se sitten kunnallisessa päivähoidossa kun äiti on kotona sillä välin...vai suunnitteleeko?

Jos on sairas niin sitten hoitopaikan voisi väliaikaisesti saada.



Jos kysymys on ihan siitä että äitiä väsyttää, niin mun mielestä perheen pitää tuollainen asia kyetä ratkaisemaan itse joko niin että vanhemmat vuorottelee tai että käytetään tukiverkkoa avuksi.



Ei niin että yhteiskunta tekee kaiken perheen puolesta ilmaiseksi.

ja hakea oikeaa apua ja ponnistella sen eteen.



Ei panna lastaan sijaiskärsijäksi.

Eli virikehoitoa. Mutta kyllä, lainsäätäjäkin lähtee siitä, että lapset pitää ihan itse hoitaa.

jos pääkopassa on kaikki kunnossa eikä elämässä tule mitään suurta kriisiä eikä lapset ole mitään erityistapauksia - niin minusta lapset pitää itse hoitaa.

pitäisi jokainen perhe hoitaa itse.



Sitten jos kysymys on vaikka sairaudesta, tilanne on eri.



Subjektiivinen oikeus päivähoitoon on opettanut ihmiset selviämään helpolla ja toimimaan itsekkäästi. Ennen muuta se näkyy hoitopaikkojen panttaamisessa.

lapsia hankkisi jos tietäisi kuinka raskasta se on. Mun mielestä on paljon typerämpää vetää hampaat irvessä kain olla ottamatta apua vastaan jos sitä tarjolla on. Niin klisee kuin se onkin, hyvin voiva äiti on hyvä äiti.

kaikki hoitakoon lapsensa itse, vaikka ois miten rankkaa ja että turha laittaa hoitoon, jos on vaikka masennusta jne.



No, sitten kun hän sai itse lapsia ja kaksi ensimmäistä oli todella itkuisia ja valvottivat ja ystäväni ei saanut juurikaan nukkua ja lisäksi hän sitten mm. noiden asioiden takia sairastui masennukseen, niin hänen ajatusmaailmansa muuttui tuon myötä. Hän laittoi lapsensa hoitoon 5tunniksi 3päivänä viikossa, jotta sai itse levätä ja nukkua ym. Hän sai myös kokea miltä tuntuu kun toiset paheksuu tuota ratkaisua ja tajusi olleensa lapsellinen.



Nyt tuon jälkeen kun heidän lapset on jo kouluiässä niin kummasti on ystäväni puheet loppuneet, miten virikehoito on pahasta ja jos laittaa lapsen virikehoitoon se on laiskuutta eikä mitään muuta jne.

En mitenkään voinut etukäteen tietää, miten vaativaa omien lasten kasvattaminen on, vaikka minulla oli kokemusta tuttavan neljän lapsen hoitamisesta usealta vuodelta.

Erittäin vaativan esikoisen ja kahden koliikkivauvan jälkeen olin usein helisemässä- muutamaan kertaan tuli istuttua ulkona yksin itkemässä, kun isä hoiti lapsia. Mistä menee se raja, jolloin olet henkisesti niin puhki, että sinulla on "oikeus" tyytyä ulkopuoliseen apuun?

Varmaan on alunperin tarkoitettu, että äidit hoitavat omat lapsensa, mutta silloin oli koko maailma täysin erilainen; äideiltä ei odotettu lisäksi huippusuorituksia työelämässä, äidit eivät päässeet vertailemaan itseään toisiin ja kokemaan huonommuutta samalla tavoin kuin internetin aikakautena jne. jne.

Omat lapset vuoden - parin päästä koulussa ja nyt elämän voi sanoa olevan enimmäkseen tasapainossa, mutta kesti kauan ennen kuin itse tunsin kunnolla toipuneeni heidän varhaislapsuutensa aiheuttamista paineista. Ilman ulkopuolista apua en olisi varmaan selvinnyt näinkään hyvin!

pitäisi tehdä omien rajojen mukaan, eli lähtökohtana lasten hankinnalle tulisi olla niiden hoitaminen itse.

Jos tässä on poikkeuksia (esim. syntyykin vakavasti sairas lapsi) on yhteiskunnan turvaverkkojen käyttö sallittua ja tarkoituksenmukaista.



Olen myös sitä mieltä, että maailmassa on liikaa ihmisiä ja luonnonvarat ovat rajalliset - näihin lasken myös puhtaan veden, jonka puutteesta voi tulla suuri ongelma jo lähivuosina.

Minusta liiallinen lastenhankinta on väärin ympäristöä ja muita ihmisiä kohtaan. Tästä syystä minun on vaikea ymmärtää, että ihmiset tekevät lapsia, vaikka eivät jaksa heistä huolehtia.

kuuluu lapsiperheen arkeen, sen vuoksi ei pitäisi laittaa isompia virikehoitoon tms. Sairaudet mm. masennus on asia erikseen, mutta se, että unenlaatu kärsii vauvaperheessä ei mielestäni oikeuta lykkäämään isompia pitkiksi päiviksi hoitoon.

Enemmän pitäisi äidiksi ja isiksi ryhtyvilä olla sellaista sissimeininkiä; että yhdessä mennään eteenpäin ja pienet vastoinkäymiset ei maata kaada. Nyt tuntuu kun joitakin tuttuja katselee, että heti kun yhtenä yönä ei saa nukkua kahdeksaa tuntia, niin ollaan aivan masentuneita ja eron partaalla.

jokaisen vanhemman tulisi ymmärtää, että vaikka lapsi koiraa kuinka paljon haluaa niin hän ei voi missään tapauksessa etukäteen tajuta vastuuta, johon sitoutuu, lapsi ei yksin voi olla vastuussa elävästä olennosta. Ei edes akvaariota voi sysätä vain lapsen harteille. Sen sijaan aikuinen ihminen lapsia hankkiessaan kyllä tajuaa tai ainakin hänen tulisi ymmärtää, mihin ryhtyy ja ettei se aina ole ainoastaan kivaa vaan silti on päivästä päivään lapsensa hoidettava.

on lapset itse hoidettava. Ja kun nykyään puhutaan masennuksesta niin se on LAISKUUTTA! Jos on tarpeeksi puuhaa ei ehdi masentua..

rakkaat mammat että miksi minä, vapaaehtoisesti lapseton 30-vuotias pitkässä parisuhteessa elävä nainen saan aina kuraa niskaani äiti-ihmisiltä kun sanon, että en halua lapsia koska kaikki se vastuu ja pienten lasten kanssa elämisen rankkuus saisivat minut hulluksi. Olen kuulemma laiska ja itsekäs kakara, kun en halua äidiksi. Täytyisi vissiin vain mennä massan mukana ja pukata niitä kersoja vaaleanpunaiset lasit silmillä miettimättä omaa kantokykyään. Ainahan meillä on virikehoito ja isovanhemmat...

joku teini tai parikymppinen on halunnut varta vasten lapsia ja tekee niitä lisää ja sitten vie lapset jatkuvasti hoitoon, että pääsee bilettämään niin sellaista äitiä en kyllä pitäisi oikeana enkä kunnollisena.