Lue keskustelun säännöt.
Kylläpä ottaa päähän, kun joutuu koko ajan miettimään lapsuusajan vaikeuksia : (
15.09.2009 |
Aloitin sosiaalialan opiskelun ja nyt tulee tehtäviä paljon, joissa joutuu pohtimaan omaa lapsuuttaan ja yleensä koko elämää, kriisejä, ongelmia... Ja joutuu jopa niistä keskustelemaan opettajan kanssa.
En haluaisi kertoa tuntemattomille ihmisille näistä asioista, koska ne eivät ole vieläkään ohi. Sukulaisiani en ole tavannut moneen vuoteen, sitä en halua paljastaa, enkä kaikkea kauheuksia mitä lapsuudessa koin. Enkä tykkää valehtelustakaan, joten en tiedä mitä sitä oikein selittäisi.
Miten muut vaikean lapsuuden kokeneet, onko teitä vaadittu puhumaan ja selvittämään näitä asioita?
Kommentit (3)
Välillä jaksoin oikeesti miettiä ja reflektoida, välillä heitin jotain ympäripyöreää. Kannattaa avautua, jos on jotain työstettävää, mutta voihan sitä vähän annostella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta puhumisessa minusta hyvä neuvo on ollut, ettei se ole valehtelemista, ettei kerro heti kaikkea itsestään jos joku keksii kysyä. Eli itse päättää kuinka annostelee omia asioitaan, kuinka tarkasti tai epätarkasti niistä puhuu. Jokaisella on siihen oikeus.
En minäkään ole jaksanut jauhaa vaan kiertänyt aina jotenkin... Ikävää sekin. Noiden tehtävien merkitys on tietty oppia omista vaikeuksistaan ja sitä kautta asettua toisen asemaan. Entä jos voit puhua vain jostain asiasta kerrallaan? Ja jos opettaja rupeaa liian tungettelevaksi, kerro, että ei ole helppo pukea sanoiksi vaan täytyy hieman miettiä miten asian ilmaisisi - samalla saat aikaa miettiä haluatko ottaa asiaa ollenkaan esille vai jättää sivuun. Tuleehan sitä pohdintaa tehtyä niinkin, ja jos opettajan kanssa asiasta ei tunnu hyvältä puhua, niin ehkä opettajalla itsellään olisi siinä opeteltavaa;)