Kun puhun seurassa, puhun kuulemma niin tyhjentävästi ettei

Tuntuu että se on lisääntymään päin, todella moni nekee nykyään näin. Minun mielestäni PITÄÄ ODOTTAA omaa puheenvuoroa, voihan sitä vaikka nostaa hieman kättään sen merkiksi, että haluaisi sanoa seuraavaksi jotain. Ja jos joku keskeyttää, voi sanoa hieman ankarammin, että "saisinko puhua loppuun?".



Toiseksi: omalla käytöksellään ja puheellaan pitää viestiä, että on AVOIN ja vastaanottavainen toisten mielipiteille, näyttää, että antaa toisten ihmisten vaikuttaa itseensä. Jos joku kehuu hyvää kirjaa tai kahvilaatua, mainitse siitä pari päivää myöhemmin: "maistoin sitä kahvia mitä mainostit. Oli muuten tosi hyvää!" Tai: "Tuo kuulostaakin hyvältä. Kokeilen sitä seuraavaksi!" Vaikka jollain olisi ihan idiootti mielipide tai hän esittelisi väärän tiedon faktana, voi sanoa "tuopa on mielenkiintoista, en ole ajatellut, että joku voisi olla tuotakin mieltä."



Varsinkin työpaikan palavereissä täytyy olla avoin ehdotuksille ja täytyy myös antaa toisille kuva, että on avoin niille.



Minulla on aina ollut tuollainen "oikeassaolemisen" pakkomielle, ja olen joutunut paljon miettimään omaa käytöstäni ja sitä, millaisen kuvan annan itsestäni. Olen myös huono delegoimaan ja jakamaan muille vastuuta.

En odota tapaamista mitenkään ilolla. Eli olisiko siinä syy etten automaattisesti halua alkaa pallottelemaan hänen kanssaan.. Vaan lyhyestä virsi kaunis? En muutenkaan ymmärrä miksi ihmisten täytyy jaaritella. En koe siinä olevan mitään järkeä. Eli puuttuu jokin osa tunteistani vai??

Toki sinä voit hyväksyä oman itsesi sellaisena kuin olet. Small talk ei nappaa. Voit silti varmaan venyä jonkinlaiseen alkeelliseen kohteliaisuuteen.

Ajatteles näin: jaarittelun ja rupattelun tarkoitus ei ole oikeasti se asiasisällön vaihtaminen. Jos luulet sen olevan, ei ihme että turhaudut ja ärsyynnyt.

Small talkin pointti on, että kaikille osallistujille tulee tunne sosiaalisesta tilanteesta, jossa kommunikointi toimii ja kulttuurisia sääntöjä noudatetaan. Rupattelu viestii tavallaan osallistujille perustasoista molemminpuolista hyväksyntää ja kunnioitusta: kumpikin on "vaivan väärti", kumpikin ottaa toisen huomioon, kumpikin hyväksyy toisen osallistujaksi, jne. Siinä myös luodataan hienovaraisesti, kuinka pitkälle yhteisymmärrys menee. Jutustelussa on luonnostaan *valtava* ääneenlausumaton kerros. Siis jos kaksi ihmistä puhuu vaikka lumen luomisesta tai kissojen kasvatuksesta, vain se että he keskustelevat pitää jo sisällään tärkeitä viestejä. Esim.

"Sinä olet ok."

"Minä olen tervejärkinen, normaali ihminen vailla pahoja aikeita."

"En asetu yläpuolellesi, enkä alapuolellesi sosiaalisessa hierarkiassa."

"Jaamme yhteisen kulttuurisen viitekehyksen, jka mahdollistaa asioista puhumisen."

Lyhyesti: Small talkissa ei ole kyse siitä puheesta, vaan

puhumisesta

. Viestintä on tärkeämpää kuin se näennäinen viesti. Osallistujat tärkeämpiä kuin se sanottava.

Missä näitä vuorovaikutustaitoja voi opetella?

Olen armoton toisten puheiden keskeyttäjä. Se on ärsyttävää se. Minun on vaikea löytää jutun juurta puolituttujen tai tuntemattomien ihmisten kanssa ja, jos joskus hyvä juttu tulee mieleen, ei millään malttaisi odottaa toisen lopettavan juttuaan, jotta saisi sanottua omani. Rasittavaa.

Ajatukset katkeilevat ja "hyvät jutut" unohtuvat helposti ellei niitä toista mielessä koko ajan, silloin taas ei voi seurata keskustelua ja vaikuttaa poissaolevalta.

Olen hirvittävän huono keskustelija ja tuskin se tästä parantuu.

kirjoittamani. Parhaiten tulen juttuun vanhojen kaverien kanssa, jotka myös keskeyttävät armotta. Itse en loukkaannu siitä ollenkaan, koska minulle keskeyttäminen on keskustelussa ihan elinehto. Jos odotan, että puheeseen tulee tauko, olen jo unohtanut mitä aioin sanoa. Ja vaiva on vaivannut minua koko ikäni.

Anteeks mä taisin keskeyttää sut äsken, mitä sä olit sanomassa siitä Katan kouluunmenosta?