Kolmas lapsi vai ei?

Ensin asiasta innostui mies, joka puhui pari vuotta tästä. Itse en silloin ollut kovin ihastunut ajatukseen. Nyt meidän kuopus täyttää kohta neljä ja tuntuu, ettei meillä ole enää pieniä...armoton vauvakuume, mutta nyt mies sitten ajattelee "järjellä" ja pelkää aloittaa kaikkea alusta.



Miksi tämä asia on niin vaikea...jotenkin se kahdesta kolmeen on vaan NIIN suuri asia, että taloudellisesti ja voimavarojen, parisuhteen, olemassaolevien lasten ja kaiken kannalta pitää harkita tosi tarkkaan.



Kyllä hajoaa jo pää ja tosiaan...vauvakuume senkuin yltyy...näen vain vatsoja ja pieniä vauvoja kaupungilla...

se kolmas, ja innolla odotan jo vauvan syntymää. Itse etenin tässä vauva asiassa niin tunteella, eikä mielestäni lapsentekoa kovin järkisyillä kannata vatvoa. Jos on vahva tunne että vielä yksi lapsi kuuluisi perheeseen, niin itse en ainakaan voinut sitä tunnetta ohittaa. Mies tosin ajattelee rationaalisemmin, ja olikin hänellä enemmän sulateltavaa vauvauutisessa, vaikkei tämä mikään yllärivauva ollutkaan.



Eli siitä vaan vauvantekopuuhiin, kerranhan täällä eletään. :)

Kaikki on mennyt tosi hienosti ja elämästämme on tullut vaan ihanampaa ja rikkaampaa vauvan myötä. Isommat lapset olivat 3v. ja 5,5v. kun vauva syntyi. Etenkin isompi (poika) on ottanut vauvan suojatikseen ja silmäteräkseen.





Siis oikeasti rehellisesti, en koe mitenkään elämän hankaloituneen tai tulleen rankemmaksi vauvan myötä - paremmaksi vain.

Siis oikeasti rehellisesti, en koe mitenkään elämän hankaloituneen tai tulleen rankemmaksi vauvan myötä - paremmaksi vain.

Lapsiperheen arkea jo pyöritetään, ei se kolmas sitä kuviota muuta niin paljoa. Ensimmäinen muutti kaiken ja toinen triplasi työn. Kolmas menee ihan kevyesti. Nautin vauvasta suunnattomasti, vaikka isommille meneekin paljon energiaa ja päivät rytmittyvät enemmän heidän ehdoillaan.

Meillä siis kolme poikaa, jotka ovat jo kouluiässä. Ja olen NIIN ylpeä siitä, että meillä on kolme ihanaa nuorta miestä perheessä!

Meille suurempi muutos oli aikoinaan se, kun toinen lapsi syntyi. Kolmas (joka meillä tuli aika nopeasti kakkosen perään) jotenkin vaan solahti siihen perheeseen mukaan - mitään järisyttävää muutosta en muista meidän kokeneen.

Toki murheita (ei onneksi isoja) on tullut kolminkertaisesti, mutta iloa varmaan yhdeksänkertaisesti.

Mulle tuli hirveä vauvakuume kun kakkonen oli 1½v. Mies taas ei innostunut asiasta koska meillä on lasten (lapsia siis 2) ikäerona 1½v. Ja alku oli rankkaa, esikoinen otti pikkusisaren tulon tosi raskaasti. Aikani jankkasin asiaa miehelleni ja kun tuntui että koko avioliitto kaatuu kohta mun jankkaukseen ja kun toinen ei selvästikään halunnut kolmatta jätin asian ja pitkän ajan kuluessa (vuosi) yritin asennoitua että ei enää lisää lapsia meille ja kohta takaisin työelämään ja jne. Myin surussani pois vaunut, rattaat, vauvojen vaatteet, vauvan lelut jne. Pikku hiljaa aloin nauttimaan siitä että lapset on kasvaneet jo omatoimisemmiksi, pääsee iltaisin lenkille ja jumppaan ilman kauheaa huutokonserttia kun pitää jäädä isin kanssa kotiin. Lapset meni päiväkotiin ja palasin töihin ja nautin suunnattomasti. Sitten viime keväänä miehelle puhkesi hillitön vauvakuume. Hän alkoi pikku hiljaa lämmitellä minua ajatukselle, alkoi ilmestymään pieniä suloisia vauvan vaatteita kaupoista jne. Aluksi olin ajatusta vastaan voimakkaasti, koska nautin omasta ajasta ja paluu vauva-arkeen ja huonosti nukuttuihin öihin ja vaipanvaihtoon ei innostanut. Nyt kesän aikana olen alkanyt lämpeämään ajatukselle, osaltaan siksikin että kohta ei enää ole edes mahdollisuutta tulla raskaaksi vaikka haluaisinkin. Mun äidillä alkoi vaihdevuodet jo 40:nä eli munasarjat vaan alkoi kuihtuun ja lopettaan toimintansa joten voi olla että mulla sama edessä joten viimeisiä vuosia tässä eletään että jos halutaan se kolmas niin aikaa eli olisi hukattavana. Myöskin nyt tulisi pitkä väli edellisiin lapsiin ja tähän vauvaan pystyisi keskittymään täysin. Työt joutaisi kyllä odottaan, en ole uraputki-ihmisiä.



Saa nähdä, kypsyttelen ajatusta vielä pari kuukautta, jos se miellyttää niin ehkäpä loppu vuodesta yritämme.



Raha ei huoleta, ei lapsia voi tehdä sillä periaatteella onko varaa vai ei. Kaiken ei tarvitse olla uutta eikä merkkitavaraa. Tärkeämpää on rakkaus ja rajat, se että lapsi kokee että hänestä välitetään ja kotona on hyvä ja turvallinen olla.