Lue keskustelun säännöt.
Miten koitte vauvanne tunteet teihin (äiteihin) vauvan synnyttyä?
19.08.2009 |
Minulle oli yllätys, että vauva oli "kylmän oloinen" minua kohtaan. Olin siis ajatellut, että heti syntyessään vauva on kiintynyt minuun (ja herttainen), mutta sellainen tulikin vasta ajan kanssa. Tämä oli minulle uutta, ja mietin että onko aina ja kaikilla näin. Luulin, että vauvat ovat "herttaisia" äidin pikku "puudeleita", mutta meillä oli äkäinen ja vihaisesti katsova (vaativa ääninen kätilön mielestä) pikku neiti. Onneksi nyt todella symppis ja äärimmäisen tunteikas :) Ovatko tunteet sittenkin opittu asia??
Kommentit (8)
Minua ahdisti se, miten riippuvainen vauva oli. Ja kun imetyksen kanssa oli hankalaa alussa (vauva hermostui, kun ei saanut heti kiinni ja alkoi huitoa ja parkua, ja sitten ei ainakaan napannut jne), minusta tuntui, että lapsi on minulle vihainen. Siis fiiliksenä, toki ymmärsin, että näin ei oikeasti ole.
Rakkauden tunne tuli myöhemmin, kun lapsi ottaa kontaksita eri tavalla, vaikka tietysti sitä pientä kohtaan tunsi kiintymystä ja suojelunhalua heti alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri saman olen itse todennut. Vauvamme syntyi ilman kokemusta hellyydestä ja herttaisuudesta, jota oletin hänellä olevan itsestään syntymän hetkellä jo. Mutta tyttö oppi niihin kympillä ajan kanssa! Se oli vauvassa yllätys, että ympäristö (näin suurilta osin) voi vaikuttaa lapsen kykyyn osoittaa ja kokea tunteita.
Minä en odottanut vauvalla olevan yhtään minkäänlaisia tunteita, ei minua eikä mitään muutakaan kohtaan. Suhtauduin lapseen odotusaikana ja pari kuukautta synnytyksen jälkeen kuin koiranpentuun, jokahan on siis kuin peili joka heijastaa ympäristön käytöstä ja tunteita enemmän kuin omaa sisäistä maailmaansa.Valmius tuntea tunteita kehittyy vain vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ajan mittaan. Hoivasin lasta samoilla opeilla mitä koiranpentua hoivataan, ja yllättäen se sujui tosi hyvin. Omia rakkauden tunteita en odottanut alussa kokevani, mut se tunne tuli sillä sekunnilla kun sain lapsen syliini.
Muutenkin on usein tullut mieleen (sori niille joiden mielestä tää lause loukkaa ihmisten ylivertaisuutta eläimiin nähden) että koira oli erittäin hyvää harjoittelua lapsen tuloon. Meillä kun hankala koira, joka mm. ekan vuoden herätti 2-3 kertaa yössä (sairasti suolistotulehdusta) ja jonka kanssa piti juosta ulos joka kerta, ja nousta sit aamulla kuitenkin töihin. Ikinä en oman lapsen kanssa ole ollut niin väsynyt kuin koiran kanssa tuolloin...muutenkin yllättäen lapsi toimii aika pitkälle samoilla pelisäännöillä kuin koirakin - lapsenkin kapasiteetti ymmärtää puhetta ja suullisia ohjeita kun on sekin aika pitkään hyvin rajallinen.
sen jälkeen kun tajusin, että se on tullu meille pysyvästi, ei vaan käymään. tai kun tajusin, että mun on saatava se pysymään hengissä.
vauva katsoi mua tutkivasti tummilla silmillään, ikäänkuin olisi tietänyt jotain enemmän kuin minä...
Ja äiti ihan varmasti projisoi omia tunteitaan vauvaan. Itse en olettanut vauvan (vauvojen) tuntevan minua kohtaan sen kummempaa kuin sen, että minä olin se henkilö, joka on pitänyt hänestä huolta tähän asti ja joka tekisi sen vastaisuudessakin. Siksi minun läsnäoloni oli rauhoittavaa ihan sellaisenaan.
Ajan kanssa vauva avautui enemmän maailmalle ja hän alkoi tuntea syvempiä tunteita minua(kin) kohtaan, siis rakkautta. Lapsen rakkaus äitiinsä on sellaista kaiken antavaa ja kaiken _anteeksi_ antavaa, ja veikkaan ja toivon, että se tuosta vielä kehittyy aikuisen ihmisen kypsäksi tunteeksi, jossa ei ole sellaista "olen armoillasi, siksi rakastan sinua" -aspektia kuin nykyään. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vai tekikö mielikuvitukseni tepposet.
Vauvani siis syntyi ei-toivotusti mahdollisimman huonoon aikaan. Vihasin sitä otusta jo raskausaikana.
Minusta vastasyntynyt vauvani oli kuin olisi anteeksi pyytänyt. Rauhallinen, hiljainen, vienosti kitisevä jos oli nälkä tms.
Se oli tietysti omiaan herättämään huonon omatunnon minussa.
Rakkaus tuli sitten kuitenkin kuvioihin paljonkin myöhemmin.
Hymyili n. 1,5kk iässä, mutta ei ole koskaan ollut sellainen hymyyn vastailija tai hymyilevä puolivuotias, sellaisiakin näkee. Luonnekysymys kai. Kiva ja tosi reipas tyttö, mutta itsepäinen (nyt 2,5v).
Kyllä se on niin että mitä "kylvät" niin sitä "niität". Vauva suhtautuu sinuun niin kuin sinä suhtaudut vauvaan,mut se tulee ajan kanssa,kuten olet huomannut.