Lue keskustelun säännöt.
Paljonko uskovia/tapakristittyjä Suomessa?
07.08.2009 |
Haluaisin tietää, minkälainen osa kirkkoon kuuluvista ihmisistä Suomessa ovat oikeasti uskovia ja HARJOITTAVAT uskoaan?
Onko suurin osa kirkkoon kuuluvista vain sellaisia, joiden uskoon kuuluu vain "kaste, rippikoululeiri, kirkkohäät ja hautajaiset"? Ehkä joskus saattaa käydä joulukirkossa kuuntelemassa musiikkiakin...
Kuinka paljon ihan oikeasti Jumalaan uskovia kristinuskoa HARJOITTAVIA ihmisiä on Suomessa?
En tarkoita uskovalla tässä sitä tyyppiä "kyllä mä silleen uskon Jumalaan mutta en mä harjoita kristinuskoo".
Kommentit (13)
ei tee ihmisestä yhtään sen parempaa kristittyä.
Itse uskon vahvasti jumalaan, mutta en vietä aikaani kirkossa. Joskus tuomasmessuun saatan mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei tee ihmisestä yhtään sen parempaa kristittyä. Itse uskon vahvasti jumalaan, mutta en vietä aikaani kirkossa. Joskus tuomasmessuun saatan mennä.
Ei se kuule ole kaikki että uskoo. Kristinuskoa ei harjoiteta vain kirkossa käymällä, vaan siihen kuuluu PALJON muuta mitä täytyy tehdä jos haluaa harjoittaa uskoa!
kuvailee itseään "uudestisyntyneeksi kristityksi".
Eri herätysliikkeet ym. korostavat uskossa erilaisia puolia. Ei uudestisyntyminen ole kaikkien mielestä sama asia kuin olla uskova kristitty!
En tiedä, löytyisikö jotain tilastoja esim. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksista.
On tietysti määrittelykysymys, mitkä ovat kristityn tuntomerkkejä. Osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei esim. ev.lut. kirkossa ole yhtään kristittyä tai vain joku harva valittu. Joskus se on omien tynnyreiden kolistelua ja "kukapa kissan hännän nostaa, ellei kissa itse"-omahyväisyyttä.
Luterilaisuudessa puhutaan näkyvästä ja näkymättömästä kirkosta. Siinä on kyse juuri siitä, mitä joku edellinen kirjoittaja sanoi: Vain Jumala tietää, kuka on tosissaan uskonsa kanssa ja kuka ei.
Itse en ole kiinnostunut ruotimaan toisten ihmisten kristillisyyden määrää ja astetta. Minusta on hienoa, että ihmiset käyvät kirkossa sen verran kuin heille sopii. Olennaista on, miten kristillisyys näkyy muuten elämässä, heikommista huolehtimisena ja lähimmäisen rakkautena.
Että hikipannat pois päästä: kristittynä oleminen ei ole "hampaat irvessä uskonnon harjoittamista". Sydämen hiljainen usko ja myötätuntoinen rukous toisten ihmisten puolesta on ainakin itselleni miellyttävämpää kuin ääntäpitävä ja ehdotonta totuutta hallussaan pitävä (tai niin luuleva) hengellisyys.
Toki toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat rohkeammin "näyttää väriä" ja tunnustautua kristityiksi, vaikka olisivatkin kuinka epäileviä ja arkoja. Tällöin julkinen kuva kristillisyydestä alkaisi muuttua ja turha jako tosiuskoviin ja tapakristittyihin saisi vähemmän jalansijaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun aletaan määrittämään, mikä riittää ja mitä TÄYTYY tehdä, jotta kehtaisi kutsua itseään kristityksi.
Entä jos uskoa lähestyisikin toisesta näkökulmasta: tässä suorituskeskeisessä ja monien ristiriitaisten paineiden maailmassa kristillinen vakaumus on keidas, jossa saa levätä ja luottaa siihen, että kelpaa vain olemalla ja uskomalla. Samoin kuin lapsi kestää ulkoisia paineita, kun on riittävästi saanut äidin syliä, uskokin, "Jumalan syli" saa kantaa, hoitaa ja vahvistaa. Siitä syntyy luonnostaan kysymys, miten minun tulisi elämääni, että eläisin hyvän ja minut tällaisena hyväksyvän Jumalan mieleisesti. Kristittynä elämiseen kuuluu erottamattomasti vastuu, mutta kavahdan hengellisyyttä, missä ihminen juoksee aina askeleen perässä sitä kohtaa, missä oikein uskontoa harjoittamalla on hyvä ihminen/ kristitty. Hengästyttää ajatuskin.
ei kirkko riitä Ei se kuule ole kaikki että uskoo. Kristinuskoa ei harjoiteta vain kirkossa käymällä, vaan siihen kuuluu PALJON muuta mitä täytyy tehdä jos haluaa harjoittaa uskoa!
Minä uskon että pelastus on yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen ristinkuoleman tähden.
ei tee ihmisestä yhtään sen parempaa kristittyä. Itse uskon vahvasti jumalaan, mutta en vietä aikaani kirkossa. Joskus tuomasmessuun saatan mennä.
Ei se kuule ole kaikki että uskoo. Kristinuskoa ei harjoiteta vain kirkossa käymällä, vaan siihen kuuluu PALJON muuta mitä täytyy tehdä jos haluaa harjoittaa uskoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun aletaan määrittämään, mikä riittää ja mitä TÄYTYY tehdä, jotta kehtaisi kutsua itseään kristityksi. Entä jos uskoa lähestyisikin toisesta näkökulmasta: tässä suorituskeskeisessä ja monien ristiriitaisten paineiden maailmassa kristillinen vakaumus on keidas, jossa saa levätä ja luottaa siihen, että kelpaa vain olemalla ja uskomalla. Samoin kuin lapsi kestää ulkoisia paineita, kun on riittävästi saanut äidin syliä, uskokin, "Jumalan syli" saa kantaa, hoitaa ja vahvistaa. Siitä syntyy luonnostaan kysymys, miten minun tulisi elämääni, että eläisin hyvän ja minut tällaisena hyväksyvän Jumalan mieleisesti. Kristittynä elämiseen kuuluu erottamattomasti vastuu, mutta kavahdan hengellisyyttä, missä ihminen juoksee aina askeleen perässä sitä kohtaa, missä oikein uskontoa harjoittamalla on hyvä ihminen/ kristitty. Hengästyttää ajatuskin.
ei kirkko riitä Ei se kuule ole kaikki että uskoo. Kristinuskoa ei harjoiteta vain kirkossa käymällä, vaan siihen kuuluu PALJON muuta mitä täytyy tehdä jos haluaa harjoittaa uskoa!
Keidas, sitä usko Jeesukseen todella on.
paastoaisit vaikka ja pukeutuisit siveästi ja rukoilisit!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä haluat tällä sanoa?
mitä jos paastoaisit vaikka ja pukeutuisit siveästi ja rukoilisit!
Kuinka paljon Suomessa on sellaisia, jotka kuuluvat kirkkoon VAIN tavan vuoksi ja kastavat lapsensa, menevät kirkossa naimisiin ym. VAIN tavan ja perinteiden vuoksi.
En siis halua ryhtyä määrittelemään millainen on kunnon kristitty ja mitä pitää tehdä ollakseen kristitty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosiuskovaisia (totuuden hallussaanpitäjiä) nyrppii, jos joku ei usko oikein ja riittävästi, vaan osallistuu kirkon toimintaan VAIN TAVAN vuoksi. Ateistit yrittävät saada ihmiset heräämään, että toimivat VAIN TAVAN vuoksi, sukulaismummojen mieliksi.
Miksi ihmiset eivät saa toimia sen mukaan hyväksi kokevat, ilman valtavaa ulkopuolelta tulevaa arviointia ja mitätöintiä? Itse toivon, että hengellinen todellisuus voisi koskettaa ja elää ihmisten arjessa vahvistaen ja merkitystä elämään tuoden. Jos elämänkaaren käännekohdat (syntymä, aikuistuminen, parisuhteen perustaminen, kuolema) saavat ihmiset pysähtymään elämän mysteerien äärelle ja löytävät itsensä kirkon sisältä, hyvä niin.
Suomalainen uskonnollisuus on julkikuvassa jotenkin niin on/off. Joko olet ärsyttävä, ääntä pitävä, arvokonservatiivinen hihhuliuskovainen tai umpikriittinen, kirkkoa nilkkaan potkiva besserwisser. Suuri osa ihmisistä on kuitenkin tavallisia, aivojaan käyttäviä, pyhäntajun omaavia, enemmän vähemmän etsien, kysellen ja haparoiden elämäänsä ja uskoaan todeksieläviä kanssatallaajia. Kunnia tavishengellisyydelle!
Mä olen miettinyt samaa, mutta esittäisin kysymyksen toisin. Kuinka paljon Suomessa on sellaisia, jotka kuuluvat kirkkoon VAIN tavan vuoksi ja kastavat lapsensa, menevät kirkossa naimisiin ym. VAIN tavan ja perinteiden vuoksi. En siis halua ryhtyä määrittelemään millainen on kunnon kristitty ja mitä pitää tehdä ollakseen kristitty.
Pelastus ei ole kiinni uskon "harjoituksesta" vaan siitä onko Jeesus Kristus saanut antaa synnit anteeksi ja tulla omakohtaiseksi Vapahtajaksi. Minä uskovaisena en ainakaan uskalla mennä sanomaan että joku ei ole uskossa, ellei uskoaan varsinaisesti kiellä. Jumala näkee sydämeen.