Kuinka raskas ja vaikuttava murhe työttömyys voi tai saa olla?

Itse olen superpositiivinen ihminen, mutta silti työttömyys oli raskas taakka. Häpesin kertoa ihmisille, että olen työtön ja usein kerroinkin, että "olen kotona". Koska oli lapsia, se antoi mielikuvan, että olen kotona lasten takia. Tämän lisäksi kulutusluotot menivät ulosottoon, koska tulot pienenivät, enkä saanut maksettua edes korkoja. Kaiken muun sainkin maksettua (sähköt, vuokra, puhelin jne.). On erittäin ahdistavaa avata ulosotto- ja perintäkirjeitä.



Koska ei ollut rahaa, emme perheenäkään voineet paljon muuta tehdä kuin olla kotona. En voinut soitella kavereille, koska rahattomuuden takia ei voinut ehdottaa edes kahville menoa. Meillekään ei aina voinut kutsua ihmisiä, koska ei ollut tarjoamisia. Kerran rohkenin tällaisessa tilanteessa kutsua ystävän, joka yllättäen kertoikin, että hänellä oli nälkä. Niinpä tein ruokaa, koska talossa ei ollut leipää, eikä pullia eikä muuta nopeaa tarjottavaa - hyvä että oli ruokaan aineksia. Ystävä huomasi tilanteen ja oli vähän nolona, kun oli tullut niin nälkäisenä meille.



Toisaalta taas kaikki nämä tunteet myllersivät ja välillä se teki myös sen, että siivoaminen jäi kakkossijalle, kun ei ollut voimia. Ei ollut merkitystä, kun tuntui, ettei voi kuitenkaan tavata ketään tai pyytää ketään käymään.



Mielestäni tässä tilanteessa ystävät voisivat itse soittaa ja tarjoutua tulla käymään. Minä ainakaan en osaisi kieltäytyä, vaikka ei olisi tarjottavaakaan. Sellaiset vierailut piristäisivät varmasti, vaikka itse en sellaista kohtelua saanutkaan.

Mutta toisaalta siitä on jossain vaiheessa päästävä eteenpäin. Mistään murheesta ei saisi tulla koko elämää hallitseva asia.



Itselleni työ on aika iso oman ihmisarvoni mitta, sillä pidän työstäni todella paljon. Olisi vaikeaa, jos en yhtäkkiä saisi tehdäkään sitä. En tiedä, mitä siinä vaiheessa tekisin.

Jos on JATKUVA huoli toimeentulosta, stressi maksamattomista laskuista ja murhetta jopa ruuasta, niin kyllä se heijastuu kaikkeen. Ei kukaan ihminen jaksa elää 24h valtavan stressin, paineen ja huolen alla.



Lisäksi on se itsetuntopuoli. Toisilla työttömyys vaikuttaa siihen enemmän, toisilla vähemmän. Kyllä siinä herkästi menee usko ja toivo jos yrittää ja yrittää saada töitä, laittaa hakemusta toisen perään ja jatkuvasti vastaus on "ei". Vaikka tiedostaisi faktat, saattaa mieleen hiipiä ajatus, että MINUSSA on jotain vikaa, MINÄ en kelpaa kenellekään, vaikka ongelma olisi koulutuksessa tai ylipäätään siinä, että työttömyyttä nyt vain on niin paljon.

Riippuu ihmisestä, mutta on työttömäksi jääminen aina trauma. Yhtäkkiä on sivussa yhteiskunnasta ja yleisestä kulutushysteriasta, ja varsinkin jos on käynyt pitkään kouluja ja rakentanut identiteettiään osittain ammattinsa varaan, on itsetuntokin kriisissä.



Lisäksi on aina niitä, joita työttömyys ei ole kohdannut, ja jotka on sitä mieltä, että työttömyys on oma, moraalinen valinta. Kieltämättä tunnen hiukan vahingoniloa, kun näen niitä ENTISIÄ kovapalkkaisia äärioikeistolaisia tyyppejä nyt työttöminä, jotka vielä pari vuotta sitten meuhkasi, kuinka tuet pitäis ottaa kaikilta pois ja työttömien poimia marjoja elääkseen! Luulis että he joka aamu kipaisis ämpärin kanssa metsään ja eläisivät kuten opettivat, mut taisi todellisuus yllättää heidätkin...



Mut elämää ei kannata jättää elämättä vain sen vuoksi, että ei ole työtä. Palkkatyö on kuitenkin hyvin nuori ilmiö. Sen ulkopuolella jää oikeastaan sittenkin kaikki se, millä oikeasti on väliä; terveys, perhe, ystävät.

ja jatkuva torjutuksi tuleminen. Näin on erityisesti silloin, jos hakija on hyvin aktiivinen ja panee koko persoonansa ja tarmonsa likoon. Kielteiset vastaukset alkavat tällöin tuntua henkilön torjunnalta. Kun koulutus ja työkokemus sekä asenne ovat kunnossa, on vaikea nähdä muuta syytä jatkuvalle hylkäämiselle kuin jonkin määrittelemätön seikka persoonassa.

En olisi ikinä uskonut että töiden löytäminen mammaloman jälkeen olisi näin vaikeaa. Koulutus kunnossa ja työkokemustakin löytyy mutta kilpailu on niin kovaa. Juuri se jatkuva torjutuksi tuleminen on pahinta ja tietenkin huoli toimeentulosta. Alkaa jo ajatella että ei koskaan enää saa koulutusta vastaavaa työpaikkaa ja on opiskellut "turhaan". Ristiriitaista on myös se että pitäisi yrittää nauttia siitä, että saa olla lasten kanssa kotona nyt kun he ovat pieniä mutta silti kaikkea varjostaa huoli tulevaisuudesta.

työtä on ihan tarpeeksi, mutta en kehtaa kertoa mitä teen työkseni. En ole omassa ammatissa, vaan teen vähemmän arvostettua työtä. Ja vielä huonolla palkalla. Olen ollut vain lyhyitä aikoja työttömänä, silloinkin etsin näitä osa-aikatöitä, jaoin lehteä aamuisin, siivosin illalla. Mutten kehdannut kenellekään kertoa, että kahta työtä teen. Edes työpaikkaa hakiessa, en viitsi kaikkia työkokemuksia kertoa.

Mullakin on tuttavia työttömänä, mutta he eivät ymmärrä, että joku koulutettu alentuu tekemään hanttihommia. Ainut hyvä puoli tässä on, että raha-asiat ovat hyvin.

Että kyllä työ on ihmisarvon mitta.

on sellainen uskottavuusongelma, että tavismaisterintutkinnon johdosta en saa alueen töitä, joihin olen kaikkiin ylikoulutettu. Kukaan ei usko, että työssäkäynti, työ kotipaikkakunnalta, turvattu tulevaisuus, kiva työyhteisö jne ovat kaikki minulle todella merkittäviä asioita, joten en oikeasti haaveile tai tavoittele aina jotain parempaa. Minusta saisi siis oikeasti hyvin koulutetun ja motivoituneen pysyvän työntekijän, joka ei nirsoile hommista tai korosta itseään. Mutta kun ei kelpaa niin ei kelpaa. Työhaastattalussa, jos sinne edes pääsen, kohtaan aina näitä suuhuni pantuja ennakkoluuloja, jotka eivät pidä paikkaansa.