Elämäntyylierot joiden vuoksi et näe ystävääsi/tuttavaasi?

Kummipoikani perheeseen hankittiin koira ja käynnit perheen luonna vähenivät sen myötä. Koira varastaa kaiken huomion ja normaali kanssakäyminen mahdotonta. Koira sekoaa oven avaamisesta hyppimällä päin ja/tai yrittämällä karata ulos. Kun karmean kiroilun säestämänä koira saadaan eteisestä se aloittaa nylkytyksen vasten vieraan jalkaa. Myös näykkii arvaamattomasti, rikkoo jopa vaatteita päältä. Kahvihetken pilaa kun yrittää varastaa ruoan ja hyppii päin. Pieninpänä mutta ärsyttävänä haittana vaatteet ovat kuolassa ja karvassa ja vaatteista repimisen takia joskus reikiä. Täytyy aina kyläillessä laittaa huonot vaatteet. Käsilaukkua ja puhelinta parempi vahtia koko ajan tai laittaa hattuhyllylle kun muuten koiran suussa. Ikinä eivät perheen aikuiset pahoittele koiran käytöstä...Kummipojan kanssa leikkiminen mahdotonta kun koira vie lelut.

niin mulla ja kahdella parhaalla kaverillani on kyllä juuri noin :-)

Mun lapsen kummitäti on saman lainen. Olen käynyt heillä varmaan 1000 kertaa näinä vuosina (en edes paljon liioittele). He ehkä viisi kertaa ja nekin ovat olleet pikavisiittejä tyyliin ohikulkumatkalla.



Luulisi että kotiemme välinen matka on yhtä pitkä molempiin suuntiin, mutta ei..



Kaiken lisäksi heillä on auto, minulla ei ole siihen mahdollisuutta (yh)

Minun lapseni kummitäti valitsi pullon. Se on mennyt kaikkien ihmissuhteiden edelle. Ai niin, paitsi sen lähikapakan köörin, niitä nähdään harva se päivä :-(

vuorotyö vaikuttaa sosiaaliseen elämään eniten. Oon kauppakeskuksessa erikoisliikkeessä töissä, joten työvuorojen kans on aina pelattava. Ja aina kun ei oo sunnuntaiaukioloaikoja, on sunnuntain lisäksi vaan yks vapaa jossain vaihees viikkoa.



Eli mä oon yks niitä täällä esiin tulleita raivostuttavia tapauksia että aina pitää kalenterin kans sovitella ja sitte menee monen viikon päähän tapaaminen.



Onneksi kaverit ymmärtää tän. Ja ens vuonna on helpompi sopia tapaamisia ku oon äitiyslomalla.

(kuten ap kysyi), mutta olen itse muuttunut paljon viime vuosina (lue: lasten syntymän jälkeen). Harmittaa, että monet vanhat suhteet ovat jossakin "vaiheessa". En tiedä, syntyykö vanhojen yhteisten asioiden päälle kituvuosien jälkeen jotain uutta eli kannattaisiko vain sinnitellä ja tapailla vaikka kuinka harvoin vai luopua unelmoimasta aktiivisimmista ystävyyssuhteista.



Yksi vanha ystäväni on opettaja, joka ei jaksa tavata kouluvuoden aikana, koska on niin loppu (sen kyllä uskon, kun kuuntelee valitusta). Kesällä (yllätys, yllätys!) olisi paremmin aikaa ja voimia... Minulle taas yhteydenpito ystävien kanssa antaa voimia jaksaa väsyttäviä arjen rutiineja. Tässä olemme erilaisia.

jotka haluavat tavata vain lapsiperhevierailuina. Itse kaipaisin kahdenkeskisiä tapaamisia. Lapsemme saattavat kinastella paljon tavatessamme tai muuten imeä huomiota, joten aikuisten välinen jakaminen on aika minimissä. Olen uupunut tapaamisten jälkeen. Jos tutut haluavat vain tällaisia vierailuja, täytyy tyytyä niihin. Suhteet tosin ohentuvat väkisin; huomasin sen, kun tajusin, etten kokenut tärkeäksi jakaa tietoa puolen vuoden sairauslomastani.



Mitenkähän näihin jähmettyneisiin tai hyytyneisiin suhteisiin kannattaisi suhtautua?

oma firma, joka syö tosi paljon aikaa. Lopun ajan vie 3:n lapsen perhe, miehellä 3-vuorotyö. Ja arjen rumbasta rentoudutaan viikonloput ja lomat kaukana mökillä, jonne ei oteta puhelinta mukaan.



Ymmärrän nuo kaikki tavallaan, mutta........... joskus olis kiva nähdä.

Minulla on kolme alle kouluikäistä, vilkasta lasta, jotka ovat tottuneet suurempiin sisätiloihin ja siihen, että voivat melko vapaasti liikkua ja leikkiä kodissamme olevilla tavaroilla.



En jaksa kyläillä ystäväni luona, koska olen koko ajan paniikissa siitä, rikkovatko lapseni jotakin. Toisaalta ystäväni koti on meille ohikulkumatkalla, kun menemme mökille ja heille taas olisi vaikeampaa tulla meille päin, joten hekään eivät tule kylään.

ettei koskaan tunne itseään tervetulleeksi :( Joskus harvoin onnistuu tapaaminen -kunhan se on sovittu noin 3viikkoa etukäteen- ja sekin on heidän puoleltaan "jossain välissä" tyyliin "aamulla ensin X menee harkkoihin, Y kaverille ja me käydään rautakaupassa ja sitten asennetaan laite z ja sitten te tulette kahville ja sitten illalla x menee kaverille, y mummolaan ja meillä on illanistujaiset paikkakunnalla 50-kilometriä-täältä, mutta on kyllä tosi kiva nähdä..." Siinä vaiheessa on sellainen olo että antaa olla, turhaa me tullaan kahville.

toisella on niin joustamattomat rytmit lasten kanssa, että en viitsi ajaa paria sataa kilometriä voidakseni mennä kylään esim. klo 15.30-16.20 päiväunien ja ruokailun välissä.

Toista ystävääni taas en viitsi tavata usein, vaikka asuu lähempänäkin, koska hänen lapsensa istuvat kanssamme jutellessamme koko ajan, ja en saa suunvuoroa, eikä ystäväni voi kuunnella kuin lastensa juttuja, kun nämä ovat koko ajan äänessä.

en näe juuri ketään nyt kun mieskin palasi isyyslomaltaan takaisin töihin.

itsestään vaikka pyytää kylään, mä en todellakaan jaksa puhua yömyöhään vain hänestä.



Toinen lähellä asuva kaverini on niin vitun saamaton uusavuton nainen, hänellä 1 lapsi ja on niin vaikeeta hypätä M-junaan asemalta ja tulla meille. Ei mun pitäs mennä kahden allergisen lapsen (ja itse astmaatikko) hänen kolmen kissan kotiinsa.

Juu antaa olla.

on ikisinkku bilehile, joka on seurustellut varatun miehen kanssa jo pian 10 vuotta. En jaksa kuunnella a) juttuja bilettämisestä b) loputtomia tarinoita mulle tuntemattomista kavereista (asutaan siis aivan eri paikkakunnilla) c) enkä halua kuulla siitä typerästä miehestä mitään.



Itse olen elänyt tätä tasaista lapsiperheen elämää jo 11 vuotta, mutta tämä ikätoveri ei aikuistu millään!

Minä olin aina ollut meistä se köyhä opiskelija, jolla ei ollut varaa mihinkään. Olin myös ikisinkku, joka ei saanut mitään miessuhdetta kestämään. Tämä kai sopi kaverilleni, joka oli melko hyvin varoissaan ja suunnitteli häitään.



Mutta sitten minäkin menin naimisiin melko pian perään. Ja opiskelujen päätyttyä olen aivan kelvollisessa rahatilanteessakin. Ja meidän häiden jälkeen ystävästäni ei sitten olekaan kuulunut mitään. Pari kertaa vielä kutsuin kylään, ja tulikin sen kuuluisan kalenterisumplimisen jälkeen. Mutta tuota yksipuolista kutsumista ei vaan ikuisesti jaksa, joten olkoon, jos ei toisella itsetunto kestä, että muutkin saavat miehiä ja työstään palkkaa.

Toisaalta on ikävä vanhoja kavereita, mutta toisaalta tapaamisten järkkääminen on nyt perheellisenä vaan niin hankalaa.



Tuntuu tylsältä sopia kahvilla käynti niin kuin joku kokous kahden viikon päähän. Kahville pitää päästä aina heti kun siltä tuntuu, joten menenkin sitten aika usein yksin.



Kaverini miehen kielenkäyttö inhottaa minua. En mielelläni tapaa häntä. Enkä oikeastaan ole kiinostunut heidän seksielämänsä yksityiskohdista.



En myöskään jaksa kauhean jäykkiä päivällisiä. Ruokaa voi ihan hyvin laittaa porukalla, eikä viininkään tarvitse olla ihan parasta.

Hänen suhteensa ja näinollen lapsihaaveensa kuitenkin kariutui ja yllättäen minä päädyin naimisiin ja sain lapsen. Ystäväni ei kestänyt tätä:(

Pari tuttavaperhettä asuu 200 kilsan päässä. En keksi muuta syytä olla pitämättä yhteyttä kuin välimatka. Lisäksi toinen näistä tuttavaperheistä on elitistinen -sanan huonossa merkityksessä - ja tunnen oloni vaivautuneiksi heidän seurassaan.