Onko kukaan teistä todennut että tuli valittua vääränlainen mies?

Eletään yhdessä aikamme, mutta loppuelämääni en vietä tämän miehen kanssa.

En siis missään tapauksessa ole eroamassa hänestä, en edes suunnittele! Mutta olemme liian samanlaisia, tyypillisiä suomalaisia mököttäjiä. Jos minulla olisi vierellä vähän sosiaalisempi ja reippaampi mies, voisin varmaan itsekin paremmin ;)

everyf***ing day! Kaksi yhteistä lasta kuitenkin opettaa sulkemaan silmänsä, tukkimaan korvansa ja leikkimään tyhmempää kuin onkaan.

Ihmettelin pari vuotta mitä tuossa ukossa aikanaan oikein miellytti. Kun ne 'hyvät hetket' alkoivat olla tyyliin kerran vuodessa niin yhdessä päätettiin että erotaan. Tosin olen sitä mieltä (vastoin DNA:n mainosta) ettei vaihtamalla parane eli uutta ukkoa en ihan hevillä huoli :)

Parin viime vuoden aikana onkin ollut ero mielessä monta krt.En jaksais enään nössöä miestä kuka ei pysty sanomaan äidilleen mitään.

Mutta näillä eväillä nyt mennään. Me ollaan miehen kanssa aivan liian erilaiset ja kun ikää on tullut lisää, niin erilaisuus vain korostuu. Välillä on suorastaan paha olla miehen kanssa, ja onnellisimmillani olen silloin, kun mies on matkoilla.

Jos olet, koita jaksaa :)

aikanani järjen kanssa tutkailin että onko tämä oikeasti sellainen mies jonka kanssa haluan lapset ja olla loppuelämän yhdessä.



Minullakin on ollut pari poikaystävää jotka osoittautui sellaisiksi etten halunnut heidän kanssa pitemmän päälle mitään, olivat niin ihmeellisiä. Mutta tosiaankin se kävi ilmi heti alussa ja seurustelu loppui melko lailla heti. Kyllä sitä vaan näkee millainen toinen on, mutta jos sulkee silmänsä...

mutta vaimo on itsekeskeinen paska.



Eipä sitä tiebnnyt, ennekuin tuli perheeseen pari lasta, jonka jälkeen vaimo on ollut nini täynnä itseään ja lapsiaan, että perhe-elämä on saanut unohtua.



Itse suosittelen naimisiin menemistä vasta, kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muutaneet pois kotoa.



Naisilla on se mentaalivika, että koko maailma unohtuu, kun maailma alkaa pyörimään itsensä ja lapsiensa ympärillä.



Naiset ovat sikoja yksinkertaisuudessaan.

Kaikin tavoin;



Väärä luonne, harrastukset, koulutustausta, käsitys parisuhteesta, kasvatusperiaatteet jne.



Kaikki pielessä.



Eron otin, mutta uutta en aio ottaa, koska minusta tuntuu, että AV:n perusteella suurin osa naisista valettu samasta muotista; ilkeitä, ahneita, riitoja hautovia pitkävihaisia mäkättäjiä, jotka eivät ymmärrä läheisyyden, arvostuksen ja sivistyneen yhdessäolon edellytyksiä.

Naisilla on se mentaalivika, että koko maailma unohtuu, kun maailma alkaa pyörimään itsensä ja lapsiensa ympärillä. Naiset ovat sikoja yksinkertaisuudessaan.

Mies on ihmisenä oiksin ihana, ymmärrämme toisiamme. Mut hän on toivoton idealisti, mikä on johtanut siihen, että mulla on päävastuu perheen tuloista - ja nyt siis kodista ja lapsistakin. Oispa hän jättänyt hömppökoulutuksensa hankkimatta ja mennyt ihan jollekin perusinsinöörilinjalle. Silloin mullakin ois pullat hyvin uunissa, saisin olla tässä kotosalla vuositolkulla kuten kaverini ja mies huolehtis rahoista.

Elin 12v aivan väärän miehen kanssa. Tai no elin oli ihan väärä sana koska ensin seurusteltiin 6v mutta siis yhdessä oltiin 12v. Osa naimisissa. Onneksi tajusin erota ennen lapsia siinä vaiheessa kun mies painosti lastentekoon.

Yhdessä ollaan oltu kohta 10 vuotta, kaksi lasta, avoliitossa eletään. Jos joku kysyisi, mihin miehessäsi rakastuit tai miksi sen valitsit, en todellakaan osaisi vastata yhtään mitään. En tiedä, miksi me ollaan yhdessä, eikä varmasti kukaan muu kuin minä ikinä olisi näiden kymmenen vuoden ja kaiken paskan jälkeen vielä tuon miehen kanssa. Eroa olen miettinyt viime aikoina ihan tosissani, mutta mietin kyllä vielä miljoona kertaa, ennen kuin lasteni perheen hajotan.

Yhdessä oltu n. 15 vuotta ja vasta kun lapset oli jo maailmassa tajusin minkä virheen olin tehnyt. Meillä ongelma on perusluonteiden erilaisuus. Mies on tosi räjähtävää sorttia, kiukustuu nollasta sataan sekunnissa ja leppyy saman tien. Koko ajan valittaa jostain. Itse olen hidas hämäläinen ja tuo jatkuva raivo tekee minut hulluksi. Tai on jo tehnyt. Olin masentunut jo ennen suhdetta mutta sen aikana sairaus on koko ajan pahentunut. Toki meillä on muitakin ongelmia mutta tämä on sellainen jolle on vaikea tehdä mitään.

Itse sairastuin vielä masennukseen viime syksynä ja sen takia mietin, että kannattaisiko tuo vaihtaa. Mies on mököttäjä luonne, ei arvosta toisia ihmisiä, itse aina oikeassa, eristäytyjä, kaikki pitää aina olla tarkkaan suunniteltua ja sittenkin jos mies ei jaksa niin mitään ei tehdä/mihinkään ei lähdetä. Kiukustuu pikkuasioista mielettömästi, huutaa kurkkusuorana, ei välitä ulkonäöstään tai vaatteistaan. Myös ystäväni ihmetellyt erilaisuuttamme, koska itse huolehdin itsestäni ja olen kohtelias ja aina pukeudun siististi.

ihan pieniä, huusivat ja valvottivat. Silloin kaikki tuntuu niin synkältä ja syyttää siitä puoliskoaan, vaikkei vika hänessä olisikaan.



Nyt kun on lapset isompia ja mulla jo omaakin elämää niin mieheni tuntuu taas siltä oikealta. Joskus ihan eroa mietin, onneksi en mitään hätiköityä tehnyt.