Missä vaiheessa äiti lakkaa auttamasta lastaan?

Onneksi minulla on maailman ihanin äiti ja anoppi. Aina on saanut apua, kun on tarvinnut. Esikoisen kanssa oltiin anoppilassa hoidossa kuopusta odottaessa, kun olin vuodelevossa supistusten takia.



Aina on joku, johon turvata.

tietyssä määrin kyllä tulen auttmaan myös omiani. Mutta kyllä ihmisellä pitää olla myös OMA elämä.

On ihanaa, kaunista ja tosi hyvä auttaa läheisiä, mutta ei kukaan voi määritellä mitä ihminen ITSE elämältään toivoo ja haluaa. Joku ei vaan ehkä halua olla lastenlasten lapsenpiika vaan matkustella, harrastaa ja vaikka töllöttää telkkua, kun omat lapset jo maailmalla. Aika itsekästä ajatella, että elämme vain lapsillemme. Minulla on myös OMA elämä, niin on vanhemmillanikin, ihania isovanhempia ovat. T. äiti 45, lapset 16, 13 ja 8.

äidistä aika jättää

Ei tietysti koskaan lakkaa auttamasta, mutta mikä sitten on sitä AUTTAMISTA?

joka sanoi että vastuu loppuu kun täyttää 18v ja saapi pärjätä omillaan. No mulkkuhan se olikin.

Jos jonkun elämä on VAIN lapset, niin sehän on ihan hienoa, että on partiopoikana koko ajan jeesamassa, mutta jokainen taplatkoon tyylillään. Itse ole auttanut ja tulen auttamaan, mutta en ole elänyt lapsieni kautta. Mullakin on oma elämä. T. yksi vanhempi mutsi

pitää muistaa se, että vanhana on oikeus nauttia omasta elämästään.

Itselläni kehitysvammainen lapsi ja sanoin miehelleni, että minullakin on oikeus viettää vanhuus ilman jatkuvaa toisen auttamista.

siitä, että vanhempien pitäisi ELÄÄ aikuisten lastensa kautta ja olla se partipoika AINA auttamassa. Ap. kyselee, että miksi ei auteta edes vähän vertaa. Minusta se on käsittämätöntä. Ei ole ihme, että Suomessa väsytään ja saadaan burnoutteja, tehdään itsemurhia, kun edes omat vanhemmat eivät auta ja tue TARVITTAESSA. Kukaan ei selviä elämässään ilman toisten apua ainakin ajoittain. Ja hassua on se, jos niiltä kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä ei tule apua. Ja jos joku sanoo, että omat lapset, vanhemmat ja isovanhemmat eivät olekaan niitä kaikkein läheisimipiä, niin se vasta kamalaa on.

että joku tappaa ittensä koska ei saa kodionhoitoapua vanhemmiltaan?

Tosi paksua!



Tunnen tapauksen jossa perheenäiti sairastuu masennukseen mutta kieltäytyy hoidosta. Ei kykene töihin mutta hänet luokitellaan semmoseksi joka pärjää itsekin.

Haukkuu työkkärit ja kelat, ei pysty hoitamaan asioitaan kuitenkaan ilman että menee hermot.

Lapsien huolto meni isälle.

Katkera kaikesta vanhemmilleen, helppo syyttää paskaa elämäänsä vaan ettei vanhemmat tukenut nuorena.

MinäMinäMinäMinä...



Tän perheen isovahemmat ei tapaa lapsenlapsiaan.

Ja se on kyllä sääli.

Jos perheenäiti tappaa itsensä niin kenen on "syy"?

ITSEmurha on oma teko, vaikka kuinka laukoo ettei ole vastuussa elämästään.



Minä saan tukea tarvittaessa, mutta en pidä apua itsestäänselvyytenä ja jos isovanhemmat kieltäytyy niin sen saavat tehdä.

Minä koen olevani itse vastuussa perheestäni, isovanhempia en kuormita jos kuinka jaksaisivatkin!

Omilla vanhemmilla on 12 lasstenlasta, kaikkiako niitten tarttis hyysätä loputtomiin?

Tässä avustamisessa on mielestäni kyse myös henkisestä puolesta siinä mielessä, että monasti auttaa ja lohduttaa ajatuskin siitä, että

TARVITTAESSA on ihmisiä ympärillä. Vaikka tätä varsinaista tarvetta ei niin usein sitten olisikaan. Jos jo etukäteen tietää, että on turha pyytää, niin se jos mikä katkeroittaa.



Tuossa jotkut yllä kirjoittivat, että heillä on auttavat isovanhemmat, mutta jos haluavat kieltäytyä, niin siitä vain. Enpä usko. Jos omalle kohdalle TODELLA osuisi se tuuri, että oma äiti vähät välittäisi lapsistaan tai lapsenlapsistaan, niin kyllä olisi kirjoituksen sävy vähän toinen.



En tiedä, onko kysymyksessä joku yhteiskunnassa tapahtunut asennemuutos lähimmäistä kohtaan (=yleisen itsekkyydeen kasvaminen), vai vaikeuksien kasautuminen tiettyihin perheisiin - vaiko molemmat. Omat isovanhempani ovat kuitenkin ihan eri kaliiperiä kuin vanhempani: TUNTUU, että isovanhempani välittävät, ovat kiinnostuneita lapsestani ja antavat rahallista apua. Omat varakkaat vanhempani eivät välitä pätkääkään eivät meistä, eikä lapsenlapsestaan - eivätkä myöskään tue rahallisesti.



Mitä tästä pitäisi ajatella? TUNTUU siltä, että joidenkin "äitiys" loppuu kuin seinään ja joidenkin jatkuu läpi elämän. Kyse on varmaankin omasta asennoitumisesta lähimmäiseen ja elämään yleensä.



Itse en aio noudattaa äitini esimerkkiä, vaan haluan olla ennemminkin kuin isoäitini; lempeä lähimmäinen niille harvoille sukulaisille joita minulla on, niillä resursseilla jotka minulle suodaan.

äiti(tai korvaavia kokemuksia saanut), auttaa tai haluaa auttaa elämänsä loppuun saakka erityisesti omia lapsiaan. Terve aikuinen ei auttamisessakaan elä toisten kautta.

Äitini antaa konkreettista lastenhoitoapua ihan riittävästi, mutta henkistä tukea äitiyteen häneltä on ihan turha hakea. Äitini on marttyyriluonne, eikä kenelläkään ole ikinä yhtä kovaa kuin hänellä, joten turha valittaa. Tämän asenteen huomasin kerran, kun olin todella pohjamudissa oman äitiyteni kanssa. :/ Olen vähän katkera, mutta opinpahan, mihin kannattaa pyytää apua ja mihin ei. :(

äiti(tai korvaavia kokemuksia saanut), auttaa tai haluaa auttaa elämänsä loppuun saakka erityisesti omia lapsiaan. Terve aikuinen ei auttamisessakaan elä toisten kautta.

Pelastit tämän päiväni. Ja varmaan muutaman seuraavankin. Itse kuulun siihen joukkoon, joka ei saa koskaa mitään apua omilta vanhemmiltaan. Tämä ajatus auttaa ymmärtämään, miksi. Jospa oppisin, etten olisi niin katkera, kun saan jotain selitystä siihen, miksi minua ei auteta. Kiitos sinulle.

mutta auttamisen määrän päättää äiti kun kyseessä on aikuinen lapsi.

vanhemmalta. Mun äiti pyytää multa rahaa lainaksi. Minulle ei tule sieltä apua vaikka tarvitsisin sitä KIPEÄSTI.

Minä autan lapsiani tarpeen tulle vaikka olisivat 30 vuotiaita ja pulassa.

Anoppi lopetti kaiken apunsa jo miehen ollessa ala-asteella. Rahaa ei tippunut ja piti mennä töihin. Kotona ei ollut koskaan ruokaa arkisin että itse piti ostaa. Nykyäänkin kaikki apu menee toiseen suuntaan jos jonnekin. Anoppi ei koskaan edes soita ja sinnepäin yhteydenpitokin on hankalaa kun puhelin joko on kiinni tai sitten ei vastaa siihen.

Kiva, että kelpasi. Itsekin asian kanssa koko elämäni kamppailleena,vain toinen vanhemmistani(isä) on täysin mahdoton ihmissuhteissaan. Mutta kun tarkastelee hänen kasvuvuosiaan ei käy kateeksi. Surulliseksi ja katkeraksikin kuitenkin aina vetää, kuinka muut saavat apua, rohkaisua, kannustusta ja tukea omalta isältään. Jälkeenpäin sitten voin ymmärtää. Tavoitteenani on, että elämäni aikana edes muutaman kerran olisin ottamatta itseeni hänen tekosistaan tai tekemättä jättämisistään!