Mitä jos lapsi ei tunnu omalta?

ja myönsin ongelmani ja aloin tutustua lapseeni ihan alusta, millainen ihminen hän on(ilman mitään omia vaatimuksia/syyllisyyden tunteita). Vähän pakotinkin itseäni hoivaamaan lasta vaikka hänkään ei minusta piitannut yhtä paljon kuin isästään, mikä tietenkin tuntui pahalta äidistä (että lapsi ei esim.hae turvaa äidistään pipin tullessa tms.). Myös vertaistuki äimä:n palstalta oli tärkeää "terapiaa".



nro 22

viimeistään sillä ajatuksella, että tällä pienellä ihmisellä ei ole muita äitejä kuin minä. MINÄ YKSIN olen hänen äitinsä ja VAIN MINULTA hän saa äidinrakkautta.

Pitääpä muistaa tuo, kun joku ketuttaa. Tuosta tulee kuitenkin kevennyksenä mieleen, kun Niiskuneiti halusi äidiksi ja "sai ottolapset". Oletteko katsoneet? Aika hauskasti siinäkin oivallettu!

Minulla sama ongelma melkein jo ohitse. vaikea raskaus, tosi hankala synnytys, miehen henkisen tuen puute(hänen traumansa taisivat tulla pintaan synnytyksessä),lapsi erossa äidistään teholla ensimmäiset päivät,synnytyksen jälkeinen masennus, koliikki, ero miehestä, jatkuvat lapsen uniongelmat ja lapsen temperamentti, joka on aivan erilainen kuin minulla olivat ymmärtääkseni syitä, jotka hankaloittivat myönteisien tunteiden muodostamista. En myöskään ole persoonaltani sellainen, joka nopeasti luo kiintymyssuhteita. Luulen myös, että suurimpana osatekijänä on minun hylkäyskokemukseni imeväisikäisenä, vanhemmat kun joutuivat silloin sairaalaan.



Nykyään menee päiviä, että en tunne rakkaudettomuutta. Ja lapsi on parivuotias. Koko aikahan olen häntä rakastanut; rakkaushan ei ole vain tunnetta. Hoitanut, huolehtinut, kasvattanut, pyrkinyt löytämään hyvää hänen erilaisesta persoonastaan, pyrkinyt tuottamaan hänelle aitoja ilon kokemuksia. Jos joku tai jokin häntä olisi uhannut, olisin puolustanut häntä hinnalla millä tahansa.



Turhan syyllisyyden ja häpeän tunteet eivät johda mihinkään hyvään. Syyllisyyden vallassa, aiheesta tai aiheetta, on vaikea tuntea mitään myönteistä. Yritä ap unohtaa syyllisyys ja häpeä! Halu rakastaa on jo osa rakkautta. Uskon, että tulet kokemaan vielä myönteisiä tunteita lastasi kohtaan. Nehän lisääntyvät, mitä enemmän teette hauskoja asioita yhdessä ja mitä enemmän tuotatte silloin toisillenne mielihyvää, kuten naurua ja ylpeyttä, toisillenne! Jos asia kovin tuntuu vaivaavan, voithan ottaa yhteyttä perheneuvolaan!

ja sisälsi monia tosi hyviä kommentteja. Siksi uppasin tän, kun löysin tän laitettuani itse googleen :lapseni ei tunnu aivan omalta . (1v3kk)



itsellä tunne "omasta lapsesta" jo vähän alkanut avautua kun olen ymmärtänyt hirveän raskaan vauvavaiheen aiheuttaman luonnollisen reaktion itsessäni. Hyväksynyt ja antanut itselleni aikaa.



Vauva oli kamalan passiivinen ja poissaoleva pienenä, ja pelkäsin hirveästi että "menetän hänet, että hänestä kehkeytyy autistinen"



nyt hän on kuitenkin mitä huumorintajuisin ja elämäniloinen vilkas vipeltäjä, sosiaaliset taidot kehittyneet toi hyviksi.



Mutta pelko vainosi pitkään mua ja esti normaalia kiintymyssuhteen muodostumista. pelkäsi nkiintyä vauvaani kunnolla :(.



Mainittakoon että vauva-aikana oli erikoisia piirteitä vaikka itse olin tosi innostunut ottamaan kontaktia pitkään odotettuun kakkoseen.



Voi olla että jossain vaiheessa väsytin vauvani kontaktikaipuullani. Oli vaan niin että toisinaan kukaan ei saanut vauvaan kummempaa kontaktia.

Epäilen myös ravitsemuksellista vajautta mun äidinmaidossa, puolivuotiaan aikaan multa löytyi vitamiinipuutokset ja dg melko oireeton keliakia, josta aih. imeytymishäiriötä.



Mulla on muutenkin ollut hirveän raskas vuosi muun muassa sairasteluni vuoksi ja käynkin omasta pyynnöstä tk-psykologin juttusilla, voin siellä tarvittaessa käsitellä tätäkin aihetta jatkossa.



Tämä on aihe (lapsen ei-omalta tuntuminen) jossa voi mielestäni paljon päästä eteenpäin asian käsittelyllä ja ymmärretyksi tulemisella.

Nyt juuri tunnen lämpöä vaunuissa tuutuvaan taaperooni... ihanaa.

Esikoisen syntymä suorastaan räjäytti tajunnan. Ja se rakkaus, joka silloin tuntui jo valtavalta, on vaan kasvanut. Toisen lapsen kanssa se rakkaus on pitänyt aktiivisesti rakentaa pikkuhiljaa. Lapsi on luonteeltaan täysin erilainen kuin minä, ja minun on muutenkin vaikea tunnistaa hänessä mitään tuttua, missään.



Minulla on helpottanut, kun olen ajatellut, että lapset ei synny tänne äitiään varten. Ei tekemään äitiä onnelliseksi, ja se, että esikoinen on tehnyt minut onnelliseksi kuin mikään muu elämässäni pelkästään sillä että on olemassa, on lottovoitto eikä sitä voi toista kertaa kohdalle ehkä edes sattua. Me nyt eletään tässä yhdessä, ja teen parhaani että lapsella on hyvät eväät elämään. Koko ajan helpottaa, kun opin ymmärtämään lastani paremmin.

Mitä jos lapsi ei tunnu omalta?

-Ilman muuta teettäsin isyystutkimuksen, että olenko edes sen isä. Suosittelen kaikille miehille, jos on vähänkään epäilystä asiasta.

Noin 10% lapsista on jonkun muun siittämiä kuin miehen joka perheessä luulee olevansa lapsen biologinen isä. ei siis ihme että monasti lapsi ei tunu omalta.

Sellaisia jakorasioita naiset nykyään ovat. Lukeekaapa vaikka tämänkin palstan juttuja...