Te, jotka OLETTE selviytyneet uskottomuudesta.

Kaikki ovat jättäneet siltä istumalta kumppaninsa, kun uskottomuus on paljastunut?

Oli pettänyt. Asiaa piti puida vuosia, mutta jostain syystä halusimme olle yhdessä. Nyt olemme olleet 14 vuotta yhdessä, joista 4 näimisissa. Kyllä siitä yli pääsee, jos pettäjä tajuaa oleensa täysi idiootti ja loukanneensa toista sydänjuuria myöten. Anteeksianto vie vuosia, ja sen on pettäjän vaan kestettävä, mikäli haluaa suhteen jatkuvan. Meillä mies tajusi virheensä.

Yritimme kyllä pysyä yhdessä, mutta ei siitä mitään tullut.

no minä petin ja mies olis halunnu jatkaa mutta minä en enää, enkä jatkanu senkään toisen kanssa.

18 vuotta yhdessä, kaksi ihanaa lasta ja omakotitalo.



Miehen "kännimoka" toi meille kotiin sukupuolitaudin. Asia selvisi vasta monen kuukauden päästä. Mies oli todella pahoillaan, pelkäsi eroa yms. Joutui itse tunnustamaan asian minulle.



Luottamus sai ison särön, mutta meidän avioliitto kyllä jatkuu. Uskon, että mies maksoi kovat oppirahat. Varsinaista suhdetta en pystyisi antamaan anteeksi.



Luin juuri, että miehet voivat pettää, vaikka kaikki asiat olisivat täysin kunnossa. Nainen pettää yleensä, jos on elämäänsä tyytymätön. Eli miehille riittää se, että tarjoutuu sopiva tilaisuus.



Meillä kaikki todella oli kunnossa. Kova paikka tämä oli minulle, mutta ollaan jo asia käsitelty ja jatkettu eteenpäin. Kyllä voi siis selvitä asiasta.

Aviomieheni oli siis uskoton. Ja todellakin mieheni on sitä tyyppiä, että olisin voinut laittaa kaikkien päät pantiksi siitä, että hän viimeisenä pettäisi ketään.

Todella ihana, luotettava, uskollinen, rehellinen, kiltti, tunnollinen, rehti jne. jne. Vain hyviä puolia voin hänestä sanoa.



Meilläkin oli KAIKKI hyvin, tai niin kuvittelin, kunnes heräsi todellisuuteen.

Olimme saaneet 2 lasta, peräjälkeen (parin vuoden ikäerolla), ja perhe-elämä oli ihanaa ja kaikki oli täydellisen onnellista.



Itse vain unohdin kokonaan olevani nainen, ja keksityin äitiyteen. Torjuin mieheni todella pahasti, lopulta en antanut enää edes halata. Halusin vain elää "täydellistä" pikkuperheen elämää ja olla mieheni kanssa yhdessä "täydellisiä vanhempia". En todellakaan tajunnut missä valheessa elin, ja kuinka paha minulla todellakin oli olla itseni kanssa. Vihasin itseäni ja ulkonäkäni, ja sen takia inhosin seksiä.

Kaiken kaikkiaan seksiä meillä esim. 2 vuoden aikana vain yhden ja ainoan kerran, ja silloinkin annoin pakosta. :/



Mieheni yritti nuo vuodet tehdä kaikkensa, jutella, kysyä mikä on jne. Sanoin vain, etten halua seksiä nyt enkä koskaan. (Tiedän, olin kamala.) Ulos päin annoin kaikkien ymmärtää että kaikki on hyvin, ja täydellistä. Ja että suhteemmekin on täydellinen.



Lopulta sitten kävi niin, että mieheni tunntusti yksi ilta, että on ollut uskoton, oli harrastanut seksiä toisen naisen kanssa.



Totta kai uutinen on shokki, järkytys, maailmani romahti, teki mieli hypätä junan alle, heittä mies pihalle jne. jne. Se pahan olon tunne oli jo todella fyysistä kipua, minuun sattui!!!



Mutta jo saman vuorokauden aikana lopulta me aloimme puhumaan. Me puhuimme ja puhuimme, aivan kaiken. Siirsimme kaikki ajatuksemme, tunteemme ja tekomme sanoiksi ja juttelimme kaikki asiat halki ja vielä enemmän.



Minä näin, kuinka pahasti mieheni kärsi ja katui. Oli tehtyt tekonsa vain pelkästä seksin himosta. Ei mitenkään uhkaillut minua, että tekisi jotain itsetuhoista tms. mutta kärsi todella pahasti ja kertoi että oli mielessä mm. käynyt eri vaihtoehtoja, miten päättäisi päivänsä, niin pettynyt oli itseensä ja vihasi itseään ja tekoaan.



Samaan aikaan minulle tuli kuin jokin "valaistus". Ymmärsin miten huono puoliso olin ollut viime vuodet, olin kaikkea muuta kuin vaimo. Olimme olleet vain vanhempia yhdessä, ei mitään muuta. Tämän lisäksi olin muutenkin kohdelut häntä kuin sikaa, nälvinyt, haukkunut, nalkuttanut, arvostellut, koko ajan tyhjästä. Olin suoraan sanottuna niin paska ämmä kuin olla vain voi, En minäkään olisi itseäni sietänyt!!!



Tavallaan tuo uskottomuus herätti meidän tajuamaan, että joko tämä suhde korjataan nyt, tai sitten se pitää päättää. Ei valheessa ja kurjuudessa voi elää, ja pitää yllä vain kulisseja. Sillä kaikesta huolimatta, olimme AINA raskataneet toisimme todella hyvästi.



Rakkaus ei kadonnut edes sillä hetkellä kun mies tunnusti tekonsa.



Tästä tapahtumasta on nyt vuoden päivät kulut. Ja tässä itsekseni ihmettelen, missä ovat ne tunteet, joita minun "pitäisi" tuntea. En ole kertaakaan ollut katkera, vihannut sitä toista naista (päin vastoin, minulla ei ole häntä kohtaan mitään negatiivia tunteita, eihän hän toiminut millään tavoin väärin) ja tai edes arvostellut häntä, en ole romahtanut, luottamus ei ole kärsinyt (???) rakkaus ei ole hävinnyt vaan päin vastoin lujittui entisellään, tiesin että tuon ihmisen kanssa haluan edelleen jakaa koko elämäni ja tehdä tällä kertaa sen eteen kaikkeni.



Mutta kaiken kaikkiaan, hassua sanoa, mutta tuo uskottomuus oli suhteemme käännekohta, tavallaan sen ansiota saimme uuden mahdollisuuden, parempaan suhteeseen ja elämään.



En ole vihainen miehelleni, en itselleni, en kenellekään. Tämähän on vain elämää.

Olen ja elämän maailman parhaimmassa parisuhteessa ja minulla on maailman paras mies, jota rakastan niin että ihan sydämeen sattuu (oikein kunnon teini-ihastus päällä).



Ja tuon vuoden takaisin ikuisuuksia kestävän keksutelumme ansiosta seksielämämme ja kommunikointikykymme on täydellistä. :)







Siksi kyselin, kun koen itseni jotenkin outolinnuksi, kun kuuntelen muiden tarinoita siitä, kun mies petti. En voi ollenkaan jakaa tätä asiaan ystävieni kanssa, sillä heidän asenteensa on "jätä se sika heti!"



ap

tuli mielen, etteihän se mieskään jättänyt ap:tä, kun tämä lakkasi olemasta vaimo. Hieno juttu että pääsitte asian yli.

En usko että mieheni on pettänyt minua, ex kyllä senkin edestä. Olin alussa nykyisen mieheni kanssa tosi vainoharhainen, mutta olen rauhoittunut ja oppinut luottamaan vuosien myötä. Yhtä (känni-)panoa en osaa - ainakaan teoriassa - kamalana katastrofina pitää, enkä ihastusta, joka pysyy pelkkänä haaveena. Olen itsekin ihastunut 10-vuotisen suhteemme aikana, mutta en ole toiminut millään lailla asian suhteen. Jos saisin tietää, että miehellä on/ on ollut pitkä suhde toiseen naiseen, niin sitten en tiedä mitä tekisin.

tunnustus, ongelmien selvitys, puhuminen ja ratkaisu, joka vuodenkin päästä toimii.



Hienosti hoidettu !!!



ps paitsi mulla on se maailman paras mies, sun voi olla sitten vaikka se toiseksi paras.

kaiken yhdeksi lauseeksi; "eihän miehesikään jättänyt sinua kun lakkasit olemasta vaimo!"



Näin juuri, juuri siltä minustakin tuntui. Mikä minä olin tuomitsemaan hänen väärää tekoaan. Tein minäkin väärin meille.





ap

meillä mies harrasti känniseksiä pari vuotta sitten saman naisen kanssa pari(eri) kertaa, itse tunnusti asian, ja monien keskustelujen(ennen pettämistä ei koskaan puhunut asioista edes tivatessani) ja pikkuisen harkinta- ajan jälkeen suostuin jäämään miehen luo. mies pyysi anteeksi ja oli pahoillaan ja on parissa vuodessa hyvittänyt asiaa, näyttänyt että haluaa suhteen jatkuvan vahvempana ja parempana.

asia tosin vei minulta iloa ja elämänmyönteisyyttä melkein vuodeksi. en osannut aidosti iloita asioista vaikkei mikään näennäisesti ollutkaan pielessä. en päässyt oikein toisten hauskanpitoon mukaan. pikkuhiljaa opin taas iloiseksi ihmiseksi ja lapsetkin voivat sitä mukaa paremmin.

nyt tosin asia iskeytyi taas vasten kasvoja enkä osaa enää sanoa miten saisin pääni taas järjestykseen.......

Miksi sitten jäit?



Kuulostaa todella kauhealta, ei lainkaan mukavalta elämältä. Itse olisin lähtenyt varmasti suhteesta, jos tuntisin samalla tavalla.



Miten miehesi ns. hyvitti ja näytti sinulle, että suhdettanne kannattaa jatkaa, ja että siitä saa vielä hyvän?



ap

siivoilen ja aina välillä kurkin av:ta. ;D



ap

eli pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen että elämä miehen kanssa on se mitä haluan enkä halua heittää sitä hukkaan verrattaen kuitenkin suht pienen erheen takia.

mies muunmuassa pidättäytyi alkoholista enemmälti, ja omasta halusta, ei missään nimessä niin että olisin vaatinut ja hän nöyrtynyt, vaan yhdessä pohdittuamme mikä tilanteeseen johti, alkoholi oli iso syyllinen, vaikkei toki se ainoa. niinpä hän ei esimerkiksi osallistunut peliporukkansa ryyppyiltoihin viikonloppuharkkojen jälkeen, kuin saunomiseen asti, jätti siis ravintolat väliin vähäksi aikaa. mies on aina ollut menevää tyyppiä, paljon ystäviä ja harrastuksia, ja nyt nosti selvästi perhettä isommalle sijalle. ei ole edes ehdottanut poikien reissuja ulkomaille tapahtuneen jälkeen.....

eikä mulla tosiaan ole ollut kurjaa olemista sen jälkeen, tietty "omaa päätä pitänyt järjestellä", mutta sitä mä olisin joutunut tekemään vaikka olisin lähtenyt. me ollaan oikeasti oltu onnellisia tässä välillä, eikä nytkään ole käynyt mitään uusia notkahduksia, paitsi omassa päässäni.

Onko hyvä elää sellaisessa suhteessa, jossa pettämisen jälkeen pettäjän pitää (vaikka tekisi sen omasta tahdostaan) jättää pois kaikki menonsa, puhelinta+sähköpostia pitää ratsata yms. yms.



Luin nimittäin aikoinaan jonkun lehtijutun, jossa joku avioliittoleiriä vetänyt pariskunat hehkutti että ovat päässeet kokonaan yli miehen uskottomuudestan (miehellä oli mielestäni vuosia kestänyt rakkaussuhde toiseen naiseen, eikä osannut valita palatako vaimon luo vai ei...), mutta silti kertoivat että loppu elämän miehen tulee välttää kaikkia menoja, joihin menisi yksin, puhelin ratsataan tasaisin väliajoin, sähköpostin salasana on julkinen jne. jne.



Niin onko se elämää? Onko se ylipääsemistä?

Itse en kykenisi elämään sellaisessa suhteessa ja epävarmuudessa.



Joko sitä päättää luottavansa, tai sitten ei.



ap

ap, jos minulle tarkotit osittain tuota pohdintaa, niin kerron että meillä ei oo miehen tarvinnut luopua mistään mistä ei ole itse halunnut. mä en ymmärrä miten alkoholin käytön vähentäminen vois olla kellekään paha asia. myös mieheni ajatteli näin ja siksi halusi itse vähentää käyttöään, etenkin kun alkoholilla oli iso osa tapahtuneessa. tai se että mies vähensi menoja joista jo aiemmin oltiin kinattu. sen sijaan että olisi lähtenyt kavereiden kanssa ravintolaan jäikin kotiin perheen kanssa. miten ihmeessä sekään on huono asia? mä näen asian niin että mies teki vain töitä suhteen eteen.

eikä miehen loppuiäkseen oo mistään tarvinnut luopua, onhan tuo jo tehnyt mm. mökkireissuja poikaporukalla ja ottanut siellä jopa alkoholia ;)

ja puhelimia taikka sähköposteja ei oo koskaan tarvinnut ratsata.meillä ainakaan. mutta jos kuvittelee omalla kohdallaan sen semmoseksi menevän niin ei kannata edes miettiä suhteeseen jäämistä, kyllähän sitä merkkejä löytää vaikka ilmasta jos haluaa...... #15

Meillä mies on pettäjä, aina uudestaan ja uudestaan. Arkeen se ei vaikuta muuten, kun että olen hirmuisen superkatkera ämmä. Mieheni ei suostu eroamaan ja on asian suhteen ehdoton, mutta ei kadu pettämisiään. Vietti keväällä pitkän viikonlopun ulkomailla erään naisen kanssa ja tuli takaisin, ihan kuin olisi käynyt vain kaupassa ostamassa maitoa.

Vihaan ja halveksin miestäni, mutta arki pyörii lasten takia.

että et tarvitse miehesi suostumusta eroon.

Meillä mies on pettäjä, aina uudestaan ja uudestaan. Arkeen se ei vaikuta muuten, kun että olen hirmuisen superkatkera ämmä. Mieheni ei suostu eroamaan ja on asian suhteen ehdoton, mutta ei kadu pettämisiään. Vietti keväällä pitkän viikonlopun ulkomailla erään naisen kanssa ja tuli takaisin, ihan kuin olisi käynyt vain kaupassa ostamassa maitoa.

Vihaan ja halveksin miestäni, mutta arki pyörii lasten takia.

Vaikka miehesi olisi asian suhteen miten ehdoton. Haastemies voi kyllä toimittaa eropaperit miehellesi, jos hän ei niitä muuten suostu vastaanottamaan. Et todellakaan tarvitse miehesi suostumusta eroon!

Suhde oli jatkunut noin 3 kk kun sain selville. Mies oli jättänyt mesen päälle ja näin siitä hänen ja rakkaansa keskustelun... varmistukseksi selasin vielä muutkin keskustelut.



Asiaa puitiin ihan mielettömän pitkään ja voisi sanoa ettei ikinä ole ihan lopullisesti siitä toipunut. Mutta tavallaan vahvistunut/näkee nyt puolisonsa realistisessa/inhimillisessä valossa.



Puhuin aina kun puhututti, huusin, raivosin, syyttelin, kyselin paljon, itkin, olin ahdistunut. Välillä oli hyviä päiviä ja sitten taas tosi huonoja. Eroakin mietin. Mies kuitenkin katui ja se oli tärkein syy jatkaa. Hän valitsi empimättä minut meistä kahdesta ja katui että on satuttanut minua (mieskin itki). Silti jossain vaiheessa jo katselin uutta asuntoa itselleni... en siis kuitenkaan koskaan muuttanut. Muutamana päivänä ajoin miehen ulos meiltä, mies oli äidillään jokusen päivän, kun en kestänyt nähdä.



Nyt tapahtuneesta 3 vuotta ja asia on kyllä tavallaan kasvattanutkin minua. Sen se kuitenkin jätti, että enempää lapsia en tuon miehen kanssa voi koskaan tehdä, en siis halua/uskala/ajatuskin tuntuu pahalta. Kaikki nimittäin tapahtui kun vauva-aikana olin väsynyt, seksi ei innostunut ja masensi... mies ei tätä kestänyt ja mesessäkin valitteli uudelle ihastukselleen minun käytöstäni... Rakkaudentunnustukset lenteli hänen ja ihastuksensa välillä jne.



Se hyvä, että kaiken tämän jälkeen en oikeastaan hirveästi pelkää sitä, että mieheni lähtisi (aiemmin se oli suuri pelko), vaan olen jotenkin itsenäisempi ja uskon pärjääväni jos niin kävisi. Rakastan miestäni kyllä, paljonkin ja luottamuskin on palannut, mutta nyt tiedän että ihmismieli on erehtyväinen/eksyväinen ja kehenkään ihmiseen ei voi 100% varmasti luottaa, aina on se riski... mutta se on otettava jos tahtoo elää parisuhteessa.

kuvittelee että lapsille on jotenkin etu tuollainen "ehjä" perhe, mies juoksee vieraissa ja vaimo on tukehtua katkeruuteen. Jee jee.