Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu todella pahalta nähdä ystävän lasta
08.07.2009 |
Yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni sai lapsen vähän yli kaksi vuotta sitten.
Itse taas olen ollut masentunut viimeiset 15 vuotta. Elämä tuntuu koko ajan pahalta, ja tuska tuntuu vain yltyvän nyt kun oma kaveripiirini alkaa olla lapsentekoiässä. Terapia tai lääkitys ei ole auttanut.
On vaikeaa nähdä nuoren perheen onnea ja lapsen elämäniloa, kun itse miettii päivittäin miksi joutui tänne syntymään. Olen tästä syystä jonkun verran vältellyt ystäväni tapaamista, mutta minusta tuntuu, että hän on siitä salaa hieman loukkaantunut.
En oikein tiedä, mitä tekisin. Asiasta puhuminen tuntuu turhalta, koska ystäväni ei kuitenkaan tilanteelleni voi tehdä mitään. Olen koettanut parhaani mukaan olla onnellinen hänen puolestaan, tehnyt muistanut lapsen merkkipäiviä ja kysellyt miten arki on lähtenyt sujumaan, mutta minusta tuntuu, että en itse enää saa tästä ihmissuhteesta mitään. Elämme eri maailmoissa.
Ehkä on vain niin, että pitkillekin ystävyyssuhteille on aikansa ja paikkansa. Joskus elämä vaan vie eri teille. Surullista, mutta minkäs teet.
Onko muita samassa tilanteessa?
Kommentit (22)
...sen verran sentään jostain jotain tajuan, etten tähän oloon ole omia lapsia edes yrittänyt (vaikka elämäntilanne näin muuten kyllä olisi siihen hyvinkin sopiva).
Hoitavat henkilöni ovat toiveikkaita, koska olen itse vielä kuitenkin niin nuori (27 v) ja muu elämäntilanteeni kunnossa (työ, parisuhde, ystävät, harrastukset). Kaipa ne ajattelevat, että tarvitaan vaan lisää aikaa ja hoitoa.
Kiinnostaisi tietää, pyöriikö tällä palstalla muita, joilla sama tilanne... Vauva-asiat kiinnostavat, koska ne ovat omassa ystäväpiirissä niin ajankohtaisia, mutta samalla ahdistavat, koska omalla kohdalla perheen perustaminen tuntuu täysin mahdottomalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta en halua puida masennukseni syitä tässä ketjussa. Etsin lähinnä kohtalotovereita, joiden kanssa voisi puhua siitä, millaista on olla ulkopuolinen maailmassa, jossa muiden mielestä elämä on niin kivaa, että sitä voi suositella jollekin uudellekin ihmiselle.
joiden kanssa puhua ja vatvoa sitten
joiden kanssa puhua ja vatvoa sitten
...vatvoa oon saanut kaikenlaisia asioita jo jokseenkin yli oman tarpeen, mutta sen sijaan kiinnostaisi kuulla, miten muut munkaltaisessa tilanteessa olevat kokevan tämänhetkisen elämänsä.
t. ap
Se tarkoittaa vetelyyttä, saamattomuutta, lusmuilua, muiden hyväksikäyttöä ja mitä kaikkea muuta. Kaikki saamarin masentuneet tarvitsisivat pari vuotta sotatilaa; kun ihminen joutuu päivittäin tekemään jotain elossapysyäkseen, ei ole aikaa masentua ja heittäytyä terapioitavaksi ja muiden passattavaksi. Häpeä, luuseri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...arvasihan sen, että tähän mikä tahansa masennuksen ees sivulauseessa mainitseva ketju menee. Jos se #9:ä nyt niin kauheasti kiinnostaa, niin elätän itseni, teen itse kotityöni ja siinä sivussa autan vielä muita apua tarvitsevia.
Silti multa liikenee paljonkin ymmärrystä niille, jotka ei jaksa edes sängystä nousta. Ja sotaa en nyt sitten kuitenkaan kehtais Suomeen toivoa sen nähneenä, mitä se yhdelle sukupolvelle on tehnyt, en ees siinä tapauksessa, että nro 9:n teoria pitäis paikkansa ja mun oma olo siitä paranis.
Edelleen pidän ketjua pinnalla kohtalotovereiden toivossa... Eikö siellä todellakaan ole ketään?
t. ap
ap kun et anna #9 kirjoituksen juurikaan häiritä äläkä rupea miettimään kuten hän kirjoitti. En ymmärrä miten joku voi kirjoittaa niin kuin numero 9 kirjoitti.
Näen hyvästä ystävästäni että toisaalta hän on iloinen minun ja mieheni tilanteesta (olemme 1v pojan vanhempia) mutta toisaalta tilanteemme myös masentaa häntä. Joskus en tiedä mitä tekisin tai sanoisin että hän vähän piristyisi.... Toivottavasti löydät ihmisiä joilla on sama tilanne kuin sinulla, täällä niitä ei näytä olevan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla kylläkin on jo lapsia mutta masennus on vaikuttanut lähinnä opiskeluun ja työntekoon. Olen perusonnellinen ja asiat ovat perus hyvin vaikka masennus vaivaakin.
En tiedä häiritseekö tuo että mulla on lapsia sua paljon. 15 vuotta on pitkä aika sairastaa masennusta. Onneksi toivoa vielä on. Itselleni oli todella hyödyksi vaihtaa lääkitys, myös vertaistukiryhmät ovat olleet hyvä elleivät paras tuki tilanteeseeni.
En tiedä jaksanko mennä vielä syksyllä kouluun, aika näyttää.
Joidenkin tutkimusten mukaan se on jopa parempi tuki masentuneelle kuin lääkkeet ja terapia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siitä etten ole itse "oikeaan" masennukseen taipuvainen, ja olen varma, että olemassa olevat epämääräiset masennuksen tunteeni poistuisivat (ja ovat poistuneetkin) heti jos olisi jotain todella tähdellistä tekemistä.
multa ei myöskään heru myötätuntoa itsemurhan tekijöille, se on luuseriutta jos mikä.
ja sori ap, tiedän että tämä viesti ei ollut sulle mitenkään avuksi...
Kiitos, #11, kannustuksesta! Jos nyt jotain on tämän viime vuosien terapian aikana on oppinut, niin sen, että tämä ei todellakaan ole oma valinta, ja siksi tuollaiset #9 kommentit jotka vielä 5-6 vuotta sitten olis satuttaneet, valuvat nykyään kuin vesi hanhen selästä.
Sun ystävän tilanteesta voisin kommentoida sen verran, että mua ainakin on eniten aina auttanut tunne siitä, että muut ovat oikeasti kiinnostuneita siitä, miten mulla menee (kuten epäilemättä ystävästäsi olet kirjoituksesi perusteella :). Monen masentuneen ja ahdistuneen ihmisen elämästä on 90 % sitä, että koettaa peittää pahan olonsa ettei se kävisi läheisille liian raskaaksi. Monet muut piristyskeinot (kuin kuunteleminen) tuntuvat vain helposti raskaalta, kun haluaisi itsekin niin kovasti olla iloinen ja onnellinen, ja sitten tekee mieli teeskennellä, ettei piristäjälle tulisi paha mieli siitä, ettei helppoa keinoa auttaa ole.
#12, miten oot pärjännyt lasten kanssa masennuksestasi huolimatta? Omalla kohdallani elämä tuntuu nyt juuri niin kovin raskaalta siksi, että tuntuu etten voi hankkia omia lapsia (koska en usko voivani olla hyvä äiti tässä tilanteessa) ja toisaalta taas haluaisin kovasti oman perheen, jos vaan olo kääntyisi paremmaksi.
Itselläni on elämässä paljon asioita, joista olen myös iloinen, mutta paha olo ja surullisuus tuntuvat juuttuneen mieleen kiinni niin syvästi, ettei siitä tunne pääsevänsä eroon, vaikka kuinka koettaisi keskittyä syihin/koettaisi ajatella positiivisesti/koettaisi vaan tsempata. Omalla tavallaan siksi tuntuu vielä katkerammalta, että on joutunut tänne elämään, kun onni ja ilo näyttävät koko ajan olevan muutaman askeleen päässä, mutta kun vähän pääsee eteenpäin, ne karkaavat aina kauemmas. Ihan kuin etsis sateenkaaren päätä. :(
Vertaistukiryhmää en oo koskaan kokeillut, ehkä pitäis. Uskoisin, että paikkakunnaltani (iso kaupunki) sellainen löytyy.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis et tee lapsia koska olet masentunut ja masennut koska ystävilläsi on lapsia, mutta sulla ei.
Itse näen lapset lääkkeenä masennukselle. Ja jos rinnalla on selväpäinen mies, joka on valmis kantamaan vastuuta molempien puolesta- niin mikä ettei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lähtisi riskeeraamaan masentuneena lapsentekoon, ellei menekään toivotulla tavalla niin sitten siinä on lapsikin "kärsimässä".
en ole aivan varma mikä ap:ta ystävän lapsessa harmittaa, se kun lapsi on olemassa vai se että se lapsi on tehty "tähän kamalaan maailmaan" ? ikävää kyllä ap:n on "pakko" sopeutua tilanteeseen koska niitä lapsia sinne tuttavapiiriin varmasti tulee pian enemmänkin. jokin nuorten aikuisten ryhmä kuulostaa todella hyvältä paikalta purkaa näitäkin tuntemuksia.
siitä etten ole itse "oikeaan" masennukseen taipuvainen, ja olen varma, että olemassa olevat epämääräiset masennuksen tunteeni poistuisivat (ja ovat poistuneetkin) heti jos olisi jotain todella tähdellistä tekemistä.
No, sitten sulla on ollut vain mielekkään tekemisen puutetta eikä masennusta. Mulla on vaikka kuinka paljon todella tähdellistä tekemistä, joten se ei ole ongelmani. Työn tekeminen auttaa ja tuo jonkun verran merkitystä elämään, mutta ainakaan omalla kohdallani se ei poista pahaa oloa.
multa ei myöskään heru myötätuntoa itsemurhan tekijöille, se on luuseriutta jos mikä.
Siihen sulla on toki oikeus. Itsemurhan tekeminen ei kuitenkaan ole helppoa, sen tehnyt henkilö luopuu kuitenkin omasta ainutkertaisesta elämästään. Useimmat ovat myös tietoisia siitä, minkä tuskan aiheuttavat teollaan lähimmäisilleen. Luuletko, että sellaista tehdään kevein perustein? Tai siksi, että just nyt ei vaan huvittais elää? Muutama "vahingossa" itsemurhan tehnyt voi tietysti olla joukossa (tarkoituksena vain avunhuuto, mutta meni liian pitkälle), mutta uskoisin, että suurin osa loppuun asti menijöistä ovat kyllä aika vihoviimeisessä pisteessä.
ja sori ap, tiedän että tämä viesti ei ollut sulle mitenkään avuksi...
Eipä mitään, ei se ollut mulle mitenkään erityisesti haitaksikaan. :)
-ap
Kun masentuneella ei ole mitään motivaatiota siihen elossapysymiseen. Jos olisi sotatila, masentuneet painelisivat etulinjaan ja tapattaisivat itsensä.
Se tarkoittaa vetelyyttä, saamattomuutta, lusmuilua, muiden hyväksikäyttöä ja mitä kaikkea muuta. Kaikki saamarin masentuneet tarvitsisivat pari vuotta sotatilaa; kun ihminen joutuu päivittäin tekemään jotain elossapysyäkseen, ei ole aikaa masentua ja heittäytyä terapioitavaksi ja muiden passattavaksi. Häpeä, luuseri.
ainakin tykinruokaa siinä sitten jono vapaaehtosia..
sori huono vitsi mutta oli pakko.
en ole aivan varma mikä ap:ta ystävän lapsessa harmittaa, se kun lapsi on olemassa vai se että se lapsi on tehty "tähän kamalaan maailmaan"?
Harmittaminen on väärä sana, vaan tuntuu pahalta nähdä lasta ja äitiään. Lapsi on aivan valloittava iloinen pikkuneiti, ei hänen olemassaolostaan sinänsä voi mitenkään olla harmissaan. :) Lapsen ja äidin onni ja ilo tuntuu tietysti hyvältä myös, koska äiti on ollut minulle jo vuosia tärkeä ihminen, mutta päällimmäisenä on suru siitä, että oma elämä on mennyt pieleen niin ikävällä tavalla.
Tähän ikään asti on kuitenkin ollut tavalla tai toisella samassa tilanteessa ystäviensä kanssa, etsinyt paikkaansa maailmassa, mutta nyt kun ystävät alkavat paikkansa löytää ja ottavat vielä selkeästi kantaa "elämän puolesta" tekemällä tänne lisää ihmisiä, oma yksinäisyyden tunne korostuu.
Tätä on ehkä vaikea ymmärtää kenenkään, joka ei ole samassa tilanteessa kuin itse.
ikävää kyllä ap:n on "pakko" sopeutua tilanteeseen koska niitä lapsia sinne tuttavapiiriin varmasti tulee pian enemmänkin.
Näinhän se on. Jos oma olo ei tästä parane, miten välttää nurkan takana vaaniva eristäytyminen ja katkeruus? Tavallaan tunteet ovat ehkä samanlaisia kuin tahattomasti biologisesti lapsettomien ketjuista usein lukee, vaikka mun lapsensaantiongelma onkin henkinen (tietysti biologinenkin ongelma voi olla, ei voi tietää kun ei ole kokeillut).
Tiedän myös olevani monelle ihmiselle (myös tälle lapsen äidille) tärkeä ystävä, ja hänen toivovan, että olisin mukana myös lapsen elämässä kuten tähän asti olen ollut äidin.
-ap
http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/muistaminen.html
Ja seuraavaksi vaikka tämä:
http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/Ch3.html
Tämä lähestymistapa toimii, omasta kokemuksesta voin suositella lämpimästi. Minulla oli depressiivinen persoonallisuushäiriö, takana samoin 15 vuoden masennuksent, terapiat kokeiltu, monenlaiset lääkitykset. Luulin ettei mikään koskaan tule auttamaan. Vielälään en ole täysin terve, mutta olen saanut elämäni takaisin. Tai tajunnut, ettei sitä minulla koskaan oikein ollutkaan. Nyt on :)!
terapeuttisi/ lääkärisi on sanonut siihen, että hoito ei ole auttanut? Mitä hoitomuotoja on 15 vuoden aikana kokeiltu?
Jos et itse jaksa hakea paremmin toimivaa ja parantavaa hoitoa, onko sinulla ketään (puoliso/ vanhempi/ sisarus/ ystävä/ työterveyshoitaja), joka voisi auttaa sinua?
Ja joo, mikään ei kestä ikuisesti, elämä muuttaa meitä.
Hae apua, kaikkea hyvää!