Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Sain taas eilen hirveet hermarit :(
06.07.2009 |
Tällä kertaa siitä, kun kuopus oli kiivennyt ottamaan yläkaapista tavaroita, joihin olemme miehen kanssa kieltäneet häntä moneen kertaan koskemasta. Mutta nyt siis ko. tavarat levällään pitkin lattioita ja paketit avattuina. Huusin kuin palosireeni ja pelästytin varsinkin esikoisen pahan kerran, mistä sitten podin ja poden valtavan huonoa omaatuntoa. Itse asiassa se, kun miehen puheesta kuulin, että esikoinen säikähti, sai minut havahtumaan ja rauhoittumaan edes hieman. Reaktioni ei ollut missään suhteessa ko. tekoon, mikä vain kertoo, että tätä kuonaa on taas päässyt kertymään sisälleni pidemmältä ajalta.
Itse asiassa koko aika lasten syntymien jälkeen on ollut minulle enemmän kuin haasteellista. En väitä, että lapsemme olisivat mitenkään muista lapsista poikkeavia, mutta minä vaan olen törmännyt omaan rajallisuuteeni vanhempana pahemman kerran.
Molemmilla lapsilla oli koliikki. Sen lisäksi esikoinen on erittäin vaativa luonne, jonka kanssa joutuu mittaamaan kasvattajan kykyjään ja omaa kypsyyttään vanhempana useita kertoja päivässä. Pari lähisukulaista on ollut mukana näissä tilanteissa ja enempi vähempi haukkoneet henkeään esikoisen kovapäisyyden ja sitkeyden edessä. Olemme molemmat oppineet vuosien saatossa, mutta vielä on pitkä matka kuljettavana. Nämä tekijät ovat suurimpia syitä siihen, että olen kokenut itseni riittämättömäksi ja sitä myötä masentuneeksi. Olen hakenut ulkopuolista apua ja välillä on ollut parempiakin hetkiä, mutta silti uskallan väittää, etten ole tuntenut kunnon elämäniloa vuosiin.
Miehen kanssa on välillä ollut haastavaa ja olen ollut pettynyt siihen, kuinka emme osaa lastenkasvatuksessa vetää yhtä köyttä. Onneksi mieheni kuitenkin tiukan paikan tullen osaa keskustella ja sopia asioista, mikä on auttanut tässä asiassa ja selvästi säteillyt myönteisellä tavalla myös lapsiin ja heidän käytökseensä = asiat menevät paljon paremmin perille, kun vanhemmat puhuvat samaa kieltä.
Samaan aikaan, kun miehen ja minun välit ovat parantuneet, tuntuu kuitenkin, että lapset ovat alkaneet riidellä enemmän, mitä en oikein tahdo jaksaa sietää. He haluavat minut erotuomariksi, mutta viime aikoina olen yrittänyt irrottautua tästä hommasta, kunhan eivät käy toisiinsa kiinni tms.
Kun esikoisella on alkanut olla enemmän myös hyviä hetkiä, kuopus on alkanut vastaavasti kiukutella senkin edestä.
Taitaa olla niin, että p:n määrä on aina vakio. Olen miettinyt, etten jaksa tätä, ellen välillä saa vetäytyä omaan rauhaani. Olen harkinnut 2-kämpän hankkimista ja mies sanoi, että jos koen sen ainoaksi vaihtoehdoksi, olkoon niin.
Onko kellään muulla samanlaista? Mitä minun kannattaisi tehdä??
Kommentit (14)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on esikoinen todella vilkas, mielestäni ei kuintenkaan mitenkään diagnosoitavissa oleva (olen itse kasvatusalalla ja nähnyt yhtä sun toista). Päiväkodista esikoinen saa hyvää palautetta, mutta kotona (usein jo kotimatkalla päiväkodista) on piru irti. Ehkä pahemmaksi tilannetta tekee vielä se, että olen itse ammattikasvattaja, saan työssäni jatkuvasti kehuja, niin vanhemmilta kuin esimieheltä ja työkavereilta, mutta kotona olen täysi nolla (ainakin omasta mielestäni). En tiedä mitä tekisin esikoisen kanssa. Tuntuu, että kaikki keinot on kokeiltu :(
Esikoinen ei meillä tee ehkä niinkään kolttosia, mutta riehuu, huutaa, "sotii", kiusaa kuopusta monin eri tavoin jne. Meillä on jatkuvasti ihan täydellinen ralli päällä, volyymi on jotain ihan älytöntä. Jos ei muuta melua ole, puhua pulputtaa esikoinen jatkuvasti. Vietän itse kymmenen viikon kesälomaa ja luulen, että lapsillani (ainakin 5-v esikoisella) olisi parempi hoidossa :(
Tekemistä meillä on joka päivälle. Emme suinkaan istu neljän seinän sisällä. Ulkoilemme, pyöräilemme, uimme, käymme puistoissa, metsäretkillä, mökillä, mummoloissa, mitä milloinkin. Ainakaan tekemättömyydestä ei pitäisi riehuminen johtua. Tilanne on aikalailla kestämätön ja olemme mieheni kanssa molemmat väsyneitä tähän.
Mulla ei oikein ole keinoja ratkoa tilanteita. Huutamista pyrin viimeiseen saakka välttämään, mutta pakko myöntää, ettei pinna pidä aina. Käsiksi en käy koskaan. Lenkkeilen lähes joka päivä yksin noin tunnin, se auttaa mua taas jaksamaan. Olen ihminen joka nauttii hiljaisuudesta, en ole koskaan pitänyt esim. ns. taustamusiikista, kun kuuntelen musiikkia, kuuntelen sitä todella (nykyisin en enää koskaan, kun ei meillä kuule mitään).
Ehkä ajan kuluminen helpottaa tilannetta, sitä odotellessa... En tiedä osasinko kirjoittaa ymmärrettävästi, mutta ehkä tästä jotain selvää sai.
Itsekin pidän hiljaisuudesta ja jopa säikähdän kovia ääniä. Olen aika varma siitä, että mulla on jonkinasteinen ääniyliherkkyys. Mikä ei oikein sovi yhteen edes 4-henkisen perheen melutason kanssa.
Mäkin olen yrittänyt liikkumalla saada mielenrauhaa. Olen käynyt iltaisin kävelyllä tai lenkillä. Nyt, kun lapset on kesälomalla ja minä vielä töissä, olen kulkenut työmatkat usein pyörällä (2 h/päivä). Mutta hermot on ilmeisesti niin riekaleina, ettei tämänkään rauhoittava vaikutus ole kovin pitkäkestoinen.
Meilläkin esikoinen (joka siis 6 v) vaatii paljon tekemistä, mitä toki olemme pyrkineet järjestämäänkin. Yritän etenkin häntäkin innostaa liikuntaharrastusten pariin.
Mutta suurin ongelma siis omat liian heikot hermoni tähän hommaan. Ei sitä voi tietää etukäteen, miten rahkeet tähän hommaan riittää, vai riittääkö:(
Syitä oli monia, erityisesti se, etten voinut nukkua kunnolla kokonaiseen vuoteen.
Nykyisin kyllä nukutaan, mutta päivä ovat raskaita. Se, vaikka en juuri huuda lapsille, ei tarkoita sitä, että käsittelisin kaikki tilanteet muuten hienosti. Kun väsymys on vedetty äärimmilleen, saatan sanoa todella rumasti esikoiselle. Esim. jos on koko päivän ruinannut jotain pillimehua, jäätelö tms. tai sanoo sellaisen päivän päätteeksi, jolloin on tehty vaikka mitä kivaa, että hän ei IKINÄ saa mitään, mulla menee kuppi nurin ihan täysin.
Saatan sanoa todella rumasti, että ihan itsekin säikähdän sanomaani, mutta lapsi vain nauraa. Silloin näen, että esikoisen sisällä todella liikahtaa jotain, kun alan itkeä.
Etukäteen ei todellakaan voi tietää, joten jeesustelu on turhaa. En todellakaan tiedä, mitkä keinot tepsisivät. Mitähän Anna Wahlgren tähän sanoisi? Oletko lukenut?
se ammattikasvattaja
mutta en koko kirjaa. Mieheni on "kieltänyt" minulta kaikki kasvatusoppaat, kun ei se totuus näytä niistä löytyvän. Ja ihan teoksestahan riippuu, minkä niissä annetaan ymmärtää olevan se paras tapa.
Meilläkin esikoinen saattaa nauraa tiukoissa tilanteissa, mutta minusta se on hänen tapauksessaan silloin, kun hän on kaikkein eniten hämillään. Olen yrittänyt olla itkemättä, kun hän varmaan säikähtäisi sitäkin (on herkkä ja herkkävaistoinen poika) ja pelästyisi, jos vanhempi ei hallitse tilannetta. Eilen kuitenkin itkin lasten mentyä nukkumaan ja kun esikoisella vielä oli asiaa meille vanhemmille, annoin hänen nähdä itkettyneet kasvoni ja sanoin vain, että äiti on surullinen ja ettei se ole hänen vikansa.
Tosta kupin nurin menemisestä. Muistan tällaisiakin tilanteita. Oltiin esim. esikoisen kanssa yhtenä päivänä kahdestaan pyörälenkillä ja hän valitti koko ajan: en saanut olla edellä, mäet olivat liian raskaita, oli minun vikani, että hän kaatui jne. jne. ja muita tapahtumia päälle, minkä jälkeen taas repesi.
Kiitos, että uskallat myöntää inhimillisyytesi sinä ammattikasvattaja. Tällainen täydellisyyteen pyrkijä(sekö se onkin, joka tämän kaiken aiheuttaa, vaikka olenkin oppinut hieman sietämään elämän epätäydellisyyttä?) saa siitä jotenkin erityisen paljon lohtua.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en ole ainoa, joka huutaa välillä kuin mielipuoli. Epäilen välillä itseäni täysin hulluksi kun menetän hermoni ja kiljun täyttä kurkkua. Onneksi meillä ei ole montaa naapuria. Huh, on tämä välillä sellaista hulabaloota tämä elämä. Ehkä minä silti kuitenkin olen aika normaali ihminen.. :)
Että voimia vain AP:lle! Elämä lasten kans on välillä tosi koettelevaa, vaikka välillä niin ihanaakin!
ja ei tarvitse tosiaankaan mennä uudestaan pitkään aikaan. Ihan painajaista yrittää hoitaa jotain asioita koko perheen kesken. Lapset olivat ylienergisiä - villitsivät toisiaan minkä ehtivät, pomppivat kaupassa, yksi makasi välillä lattialla jne. Minulla kiehui ja tuntui, että päässä poksahtaa ihan just jos en pääse pakoon tätä kaikkea.
Loma on vasta aluillaan, mutta meillä on miehen kanssa jo hermot ihan kireällä tästä jatkuvasta älämölöstä ja lasten riitelystä.
Olimme menossa ensi viikolla Visulahteen, mutta sanoin lapsille, että reissu on peruttu koska käyttäytyivät niin rumasti. Lapsellista ehkä, eivätkä lapset ehkä sitten koko Visulahtea osaa kaivatakaan, mutta hittoako minä mitään kivaa niille järkkään kun ei ne sitä arvosta kuitenkaan. Helpoimmalla pääsee kun on ihan kotona vaan omassa pihassa.
Menisipä nyt nopeasti tämä loma jos tämä on tätä vaan. Ei puhettakaan mistään akkujen lataamisesta ja rentoutumisesta kun stressi on potenssiin sata verrattuna töissä olemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä sitten jos kakarat on hankalia tai aiheuttavat kaikenlaisia tempauksia? Pitääkö ottaa kaikki niin h:tin tosissaan ja suuttua? Relatkaa vähän niin elämä helpottaa. Ajatelkaa vaikka että jos se kiljuva kakara jäisi vaikka auton alle ja kuolisi, teillä olisi taatusti ikävä jokaikistä raivokohtausta.
Niin noihan ne onkin ne vaihtoehdot - ottaa rennosti tai surra kuolemaa. TOTTA KAI ensin yritetään hyvällä, pistetään vähän leikiksi ja nauretaan yhdessä, mutta jos se vaan jatkuu ja jatkuu, niin eihän siitä tule hittojakaan. Ja pinna lyhenee aina sitä myöten, mitä enemmän näitä tilanteita on päivään kertynyt. Jos en puuttuisi lopulta tiukasti tilanteeseen, kyllä taatusti taas joku mamma kyttäisi kulman takana ja tulisi esim. tänne kirjoittamaan, kuinka nykyajan vanhemmat eivät saa lapsiaan kuriin tms.
Ja totta kai välitän lapsistani ja kuolisin itsekin suruun, jos niille sattuisi jotain vakavaa, mutta kyllä mulla silti voi hermot mennä ja usein. Valitan mä paljosta muustakin, vaikka Etiopian lapset näkee nälkää.
Ole onnellinen, jos sinuun ei tuntunut tämä juttu kolahtavan. Joko olet onnistunut kasvattajana tai lapsesi ovat ns. helppoja, tai sekä että.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että ottaa iisisti ja huumorilla asiat. Paitsi tietysti kuolemanvakavat asiat. Mä olin kahden lapsen jälkeen kuin ap, mutta sitten totesin ettei siitä ole mitään hyötyä ja kun opin ottamaan asiat rennosti, elämästä tuli hyvin paljon helpompaa. Totta kai suutun yhä lapsilleni, pidän kuria ja järjestystä yllä, mutta teen sen. ns. viran puolesta, en välttämättä tosissani omassa sisimmässäni. Esim. jotkut lasten tempauksista ovat sitä luokkaa, että rankaisu on välttämätön, mutta silti mua saattaa sisimmässäni naurattaa, ja koska en voi lyödä leikiksi asiaa, mun siis täytyy virkani puolesta olla jämäkkä ja hoitaa tilanne. Eli en mene enää mukaan niihin tunnetiloihin kuin ennen.
Tästä ihan konkreettista apua aggressiokasvatukseen, tavallisille vanhemmille. Väestöliiton opus.
http://www.vaestoliitto.fi/?x11011=24775
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laulakaa tai kuunnelkaa Ipanapan Kuningas Ei kappaletta, toimii ainakin 4 v känkkäränkän kanssa; kaikkia alkaa naurattaa :D
naureskelevat vanhemman kurinpitoyrityksille. Jos linja on ollut johdonmukainen heti vauva-ajoista alkaen, sellaisia pahoja valtataisteluja tuskin edes tulee. Siis olennaista on olla aikuinen tilanteessa kuin tilanteessa. Lapsen ollessa rauhallinen, asioista voi keskustella lapsen tasoisesti. Temperamentti on lapsella synnynnäinen.. joko "vaikea" tai "helppo". Vaikean tempperamentin kanssa vanhemmat on lujilla koko ajan, tällaisen lapsen kanssa on rutiinit, rajat ja ennakoitavuus ja loogisuus on ensiarvoisen tärkeää. Helpon tempperamentin vauvat taas ovat alistuvampia ja passiivisempia ja vaikuttavat tyytyväisiltä vauvoilta. Tällaisten lapsien kanssa korostuu positiivinen huomio ja rohkaisu. Nää on joltain psykan luennolta muistiin jääneitä asioita, mutta todellisuudessa olen itse ne ihan sellaisella tavallisella maalaisajattelulla oivaltanut. Meillä on tosi säyseä ja ihana (nyt 5,5 v.) varhaisen vaikean tempperamentin omannut poika. Kun isäkin on samoilla linjoilla ja yhdessä kasvatusasioista jutellaan, homma on johdonmukaista ja turvallistaa ja kokonaisuus kestää ne hermojen menetykset... kunhan anteeksi pyydellään lopulta puolin ja toisin. Ihana tunne, kun ymmärtää, että lapsi osaa ja ymmärtää niin paljon eikä mene rikki elämästä!
Alue: Aihe vapaa
huudetaan ja kiljutaan kuin palosireeni. Milloin mistäkin syystä. Varsinkin silloin kun kaksoset olivat siinä pari-kolmevuotiaita ja kuopus juuri syntynyt, en oikein jaksanut pitää kiinni aikuismaisesta käytöksestä tahi asenteesta. Varsinkin niissä tilanteissa kun esim. kaksosista poika sai mielestään hyvän idean ja otti jääkaapista kananmunarasian, meni parvekkeelle (asuimme ylimmässä kerroksessa) ja alkoi viskellä raakoja kananmunia piha-asfalttiin. oli aikuinen käytös kyllä hyvin kaukana minusta ja kiljuin kuin palosireeni, sen taisi kuulla koko kaupunginosa.
Mutta sellaistahan tämä on tämä lapsiperheen elämä. Jos ei joku älypää keksi omasta mielestään oivia tempauksia, sitten ne ovat toistensa kimpussa. Itse en enää puutu lastenvälisiin kiistoihin ellei veri roisku. Hommasin itselleni IPodin ja kuuntelen siitä musiikkia sen verran kovalla volyymilla, ettei ihan kaikki mekkalat edes kuulu. Ja korvatulpista on myös ollut apua. Plus aika hurtista ja mustasta huumorintajusta. Meillä kaikilla on omat selviytymiskeinomme, toivottavasti sinäkin keksit itsellesi jotain mieluista, jonka avulla pääset joskus irti arjesta :-) t. Kaksosten ja parin muun äiti