Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
G: Kun sait esikoisen, tuntuiko alussa koskaan, että ANTAKAA ENTINEN ELÄMÄNI TAKAISIN!
03.07.2009 |
Meillä esikoinen reilun kahden viikon ja vieläkin välillä tuntuu, että voiko elämä hankalampaa olla. Olen jo yli 30v, joten tottunut menemään ja tulemaan. Rakastan vauvaani yli kaiken ja olen kaikesta kiitollinen, mutta olisi kiva kuulla kommentteja, että oliko muilla tällaisia ajatuksia.
Välillä tuntuu, ettei mistään tule mitään ja miten tämä tästä oikein lähtee käyntiin. Kai se ajan kanssa tästä rytmi löytyy ja elämä helpottuu. Vauva nukkuu 3h putkeen, joten siinä ajassa ei juuri mihinkään kerkeä ja sitä miettii, että ollaanko me loppu elämä täällä neljän seinän sisällä...
Kommentit (34)
ja tosiaan toisen syntyessä vielä enemmän... Nyt elämä alkaa olla ihan normaalia, kun lapset 5 ja 3,5v., mutta voisin minä nuo pistää postipakettina välillä jonnekin. Kuten miehenkin. Hyi minua!
Tosin hetken hengähdystauko saa taas muuttamaan mieltä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suuressa onnenhuumassa. Rakastin vauvaa niin paljon, että sydän meinasi pakahtua. Alkuhuuman jälkeen tuli vaihe jolloin ahdisti "oonko mä nyt jämähtäneenä tänne tän vauvan kanssa lopun ikäni?" jota keski kunnes vauva alkoi liikkua enemmän ja nauttia ympäristöstään ja sitten olin taas riemuissani leikkipuistoissa yms lapseni kanssa.
sain lapseni kun olin 15-vuotias. :D Kumma juttu, mutta pidän lastani pelastuksena, siitä mihin olisin ajautunut.... (siitä sen enempää) Voi jokainen päätellä mitä tahtoo. Rakastan lastani aivan älyttömästi ja myös tuota "uutta" pikkuista jonka olen saanut toivoivottuna.
Juuri tuommosia tuntemuksia mulla oli. Muistan vieläkin elävästi kun esikoisen kanssa kotiuduttiin. Itkin että miten me tämän kanssa selvitään? Mutta selvitty on, esikoinen on kohta 13v. ja sittemmin kaks muutakin lasta on saatu. Kyllä se ap siitä helpottaa, usko pois :)
ei siis voi voi toivottuna:D Ja lisää vielä että esikoinen on jo 8-vuotias reipas nuorimies:D HEh pikkunen kirjoitusvirhe:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun esikoinen oli muistaakseni ekaa päivää kotona laitokselta palattuamme ja imetin häntä ties monettako minuuttia/tuntia sängyllä maaten, aloin ajatella kaikkia ihania ulkomaanreissuja joita miehen kanssa kahden teimme. Tunne meni kuitenkin ohi ja sopeuduin melko pian lapsiperhe-elämään. Nyt jo toista odotellaan :)
Kerran kun esikoinen oli nelisen kuukautta, iski tajuntaani, että herrajestas, olen vastuussa tästä lapsesta!
Lapsesi on vasta kahden viikon. Mihin sinulla on kiire? Tai pistä vauva vaunuihin ja kärrää mukana. Nukkuu se vauva muuallakin kuin kotona. Kolmen tunnin putki on pitkä uniputki, ole tyytyväinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta en tuomitse yhtään niitä joilla niitä tunteita on ollut.
Olen itsekin ihan selvillä siitä että esikoiseni oli aivan poikkeuksellisen helppo vauva joka kulki iloisena mukana minne ikinä halusin mennä, ja niin helppo taaperokin että minulla se rankka vaihe tuli vasta kun sain toisen. Mutta sen perusteella pystyn kyllä hyvin eläytymään siihen että yhtäkkiä tuntee seinien kaatuvan pälle.
Kyllä se vielä helpottaa (toivon itsekin, vaikean mutta niin rakkaan kuopuksen kanssa taiteillessani).
... ja uskon, että jokaisella on näitä hetkiä, myöntää sen itselleen ja muille tai ei.
Muistan kun nyt 6 vuotiaamme syntyi, ja isä oli 2 ensimmäistä viikkoa kotona kanssamme. Sitten tuli se päivä, että hän lähti töihin... ja olin aivan paniikissa. Itkin aamulla kun lähdin vauvan kanssa vaunulenkille... ajattelin,että miten selviän tästä hengissä...miten kykenen pitämään tuon pienen ihmisen elossa koko sen 9 - 10 tuntia, kun hän olisi kanssani ilman muiden apua ja tukea :)
Vieläkin tulee hetkiä, kun toivon sieluni pohjasta, että heräisin, ja kaikki tämä olisi vain unta... vaan eihän se ole. Enkä toisaalta vaihtaisi lapsiani mihinkään. Mutta on tekopyhää väittää, ettei oma lapsi ikinä käy hermoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin sain esikoiseni 30+ iässä ja toki se muutos entiseen elämään on suuri! Mutta siihen tottuu nopeasti ja ne rutiinit löytyvät pian. Nyt minulla on jo 5 ja 7-vuotiaat lapset ja nuo vauva-ajat tuntuvat niin kaukaisilta jo.
Tsemppiä ap, kyllä se siitä lähtee! :)
Minä tulin vahingossa raskaaksi. Olin ollut naimisissa neljä vuotta ja vannonut, etten tee lapsia.
Ensimmäiset puolitoista vuotta äitiyttä olivat silkkaa helvettiä. Sanomattakin selvää on, että masennuin totaalisesti. Sitten hain apua ja aloitin tiiviin terapian. Toivuin masennuksestani ja aloin nauttia lapsestani.
Mutta vieläkin muistelen kammoten niitä alkuaikoja. Vauva huusi paljon ja tunsin menettäneeni koko elämäni ja itseni. Siinä mielessä olin fiksu, että jätin lapsenteon tohon yhteen. Nyt olen silmittömän rakastunut tuohon 7-vuotiaaseeni.
En kertakaikkiaan tajua niitä, jota hommautuvat raskaaksi monta kertaa elämässään. Vauva-arki on mielestäni aivan hirveää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuntunut ikinä siltä. Päinvastoin olin ERITTÄIN onnellinen ratkaisust tehdä lapsi ja rauhoittua!
Yhtä rankkaa tai kamalan rankkaa yhä vaikka täyttää nuorempi jo 4v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...niin esikoisen saatuani kuin vielä kakkosenkin kohdalla. Sain ekani nuorena ja vaikka lapsi oli suunniteltu ja toivottu niin kyllä sitä alussa mietti,että tätäkö tämä nyt on. Tokan kun sain niin sillä olikin pahat allergiat jotka hankaloitti elämää pitkäksi aikaa. Kolmannen kohdalla ei enää niitä ajatuksia ollut. En mä pidä pahana sitä vaikka sitä joskus haikeudella muisteleekin menneitä.
Kaksi viikkoa on todella lyhyt aika. Toipuilet vielä synnytyksestä ja hormonit on aivan sekaisin (mä ainakin olin todella sekaisin). Oma lapseni on nyt 4 kk, ja sekin on lyhyt aika, mutta kaikki on jo selvästi helpottunut. Kunhan tutustut vauvan kanssa, niin uskallat lähteä ihmisten ilmoille. Itse pelkäsin "Mitä jo se alkaa huutamaan reissussa?" Hyvin kiltti tapaus meidän poika on ollut ainakin tähän asti, mutta kerran se raivari tuli kaupan kassalla ja kas kas, en ollut millänsäkään. Kaupan täti sanoi "Nyt tais pienelle riittää" ja itsekin juttelin vaan "Kyllä kaikki kuulle, että sua kiukuttaa. Mennään ihan pian".
Ja muista ottaa aikaa itsellesikin. Jätä vauva hetkeksi kahden isänsä kanssa. Itse jatkoin salilla käyntiä 2½ viikkoa synnytyksen jälkeen. Alkuun sillä oli nimenomaan henkisesti kuntouttava vaikutus. Palaan salilta aivan toisena ihmisenä.
- viesti oli kamala ja ajattelematon!
Ihminen, jolla on elämä kunnossa, parisuhde hyvä, on talous vakaa, on tukiverkkoja ja oma psyyke terve, on helpompi asettua äidin rooliin. On helppo kestää ja muuttua.
Oma lapsuus ja äitisuhde merkitsee myös paljon.
Itse sain vauvan, joka itki koko ajan. Vaunuissakaan en voinut työntää, missään käydä. Itkin ja itkin. Miksi meninkään tuon lapsen tekemään... Mitään ruusunpunaisia kuvitelmia ei todellakaan ollut. Kaikki kävi vain rankemmin, mitä edes oli kuvitellut. Kun puoli vuotta olin valvonut, lapsi otettiin unikouluun sairaalaan. Sen jälkeen helpotti, mutta helposti ärtyvä vauva, ääniherkkä oli "diagnoosit".
Poika menee tokalle ja on villi sekä levoton, raskasta on.
En juonut, en käyttänyt huumeita, en polttanut, en syönyt karkkeja, limppaa, sipsejä raskausaikana, näin vain kävi.
Kaipasin entistä elämääni niin että itketti välillä.
Kyllä se siitä, pian totut vauva-arkeen etkä muuta voisi kuvitellakaan :)
Sama "haluan entisen takaisin" oli silloin kun kuopus syntyi. Halusin vaan takas ajan jolloin oltiin esikoisen kaa kolmin. Ohi meni sekin, ja nopeammin kuin ekalla kerralla.
En todellakaan ole kertaakaan, koskaan, ikinä katunut lapsiani. Harmittaa kyllä rupsahtamiseni, mutta aina ajattelen että sain paljon parempaa tilalle... Kasvahan sinäkin aikuiseksi ja ajattele että, aikaansa kutakin...
Alue: Aihe vapaa
ap