Lue keskustelun säännöt.
G: Kun sait esikoisen, tuntuiko alussa koskaan, että ANTAKAA ENTINEN ELÄMÄNI TAKAISIN!
03.07.2009 |
Meillä esikoinen reilun kahden viikon ja vieläkin välillä tuntuu, että voiko elämä hankalampaa olla. Olen jo yli 30v, joten tottunut menemään ja tulemaan. Rakastan vauvaani yli kaiken ja olen kaikesta kiitollinen, mutta olisi kiva kuulla kommentteja, että oliko muilla tällaisia ajatuksia.
Välillä tuntuu, ettei mistään tule mitään ja miten tämä tästä oikein lähtee käyntiin. Kai se ajan kanssa tästä rytmi löytyy ja elämä helpottuu. Vauva nukkuu 3h putkeen, joten siinä ajassa ei juuri mihinkään kerkeä ja sitä miettii, että ollaanko me loppu elämä täällä neljän seinän sisällä...
Kommentit (34)
tuntui! Varmaan itse koin tuon tunteen vielä harvinaisen rankasti. Mutta niin kuin joku sanoi, lähde vauvan ulos ja tehkää sellaisia asioita joista pidät. Äläkä välitä jos se saa raivarit kaupassa tai jos kaikki menee yhtenä päivänä päin p:tä. Seuraavana päivänä taas uudestaan..
Ja sille joka sanoi ettei kaikkia ole luotu äidiksi: ei ehkä olekaan mutta melkein jokainen voi kasvaa äidiksi. Eikä kaikkien äitien tarvitse olla samanlaisia, voit löytää oman tapasi olla maailman paras äti lapsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ANTAKAA TERVE RUUMIINI TAKAISIN!Olin niin ruhjottu synnytyksen jälkeen, että vauvanhoito meni siinä sivussa itseäni hoidellessa. Meni yli puoli vuotta että fyysiikka parani lähes entiselleen.
Eivät kaikki ole äiteinä parhaimmillaan vauva-aikana. Mä ainakin inhoan vauvoja mutta tykkään yli puolitoistavuotiaista. Jos lapset sais 1-2-vuotiaina, niin oisin hankkinu monta. Mutta koska ne toimitetaan vastasyntyneinä, olen suosiolla yhden lapsen äiti.
Mä en kertakaikkiaan selvinnyt lapseni vauva-ajasta. Siksi mies hoiti lasta miltei kokonaan ne ekat pari vuotta. Siltikään en enää pidä itseäni huonona äitinä.
Jatkoin monessa mielessä elämääni niin kuin ennenkin: jatkoin opiskelua, näin kavereita jne. Esikoinen oli helppo vauva, jonka kanssa pystyi hyvin menemään. Sain toisen lapsen pari vuotta myöhemmin enkä senkään jälkeen koe hukanneeni elämääni mihinkään. Tokan myötä jämähdin tosin vauva-aikoina enemmän kotiin ja se ei ollut niin kivaa, mutta tilanne muuttui, kun palasin töihin.
Varsinkin ekat kolme kuukautta olin, että tässäkö tämä mun elämä nyt oli. Nykyisin tulee enää harvoin ajatelleeksi millaista elämä olisi jos ei olisi lasta (ja toista tulossa), mutta kieltämättä välillä haaveilen yksinäisistä illoista, kynttiläillallisista ja vessarauhasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka istuin vauva sylissä ja itkin onnesta, oli hetkiä jolloin kauhistutti miten riippuvainen vauva oli minusta ja vain minusta. Kauniina kesänä olisi ollut paljon mukavampi kun ei olisi joka ruumiin kolosta valunut jotain tai voinut mennä edes pyykkinarulle ilman suunnitelmaa.
Onneksi aika pian kun omat hormonit tasaantuivat ja helteet helpottivat huomasi että tämähän on ihan mukavaa, siis äitiys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alussa en pystynyt näkemään tulevaisuutta. Tuntui todella, että olen nyt kahlinnut itseni loppuiäksi. Hassu ajatus näin jälkeenpäin.
Mutta pienimmän tullessa taloon, oli välillä tuntemuksia, että apua tässäkö olen nyt kiinni. Minulla asiaan vaikutti varmasti ikä. Ei ne ajatukset ole vaarallisia. Lapsen kanssa oleminen ei ola aina yhtä autuutta. Äiti saa väsyä ja tuntea välillä ärtymystäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt lapset 5 ja 3v ja tuntuu edelleen. Kaipaan toisinaan myös aikaa ennen miestäni. Sellaista se on. Silloin nuorempana kaipasin miestä ja perhettä, vanhuudessa luultavasti kaipaan edelleen nuoruusvuosista esim. teiniaikoja sekä sitten tätä pikkulapsi arkea. :-)
myös. Alkuun tuntui pitkään ihan samalta. Tuntui ettei mikään suju ja aikaa on aina rajallisesti kun pitäs keretä omia juttuja tekemään kun vauva nukkuu. Mulla tää jatku varmaan melkein siihen asti kunnes vauva oli 3kk. Tosin meillä oli vauvalla sammasta ja ei siitä syystä ees syöny kunnolla joten se vaan lisäs sitä tunnettä ettei mikään suju.
Mut ilmeisesti ihan normaalia,onhan se iso muutos elämässä kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin nähnyt niin läheltä, mitä elämä lapsen kanssa on, tiesin mitä odottaa. Esikoisemme oli vielä niin helppo paketti, ettei elämä oikeesti ollut edes rankkaa. Kakkosen kanssa olikin sitten toista!
MInä sain esikoiseksi kaksoset ja tuntui että elämä loppui siihen kun päästiin sairaalasta kotiin.
Minulla oli todella vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa etten enään voinut mennä ja tulla niinkuin halusin, olin vain täysipäiväinen imetyskone, vauvat erirytmisiä ja tuntui että mieskin aina jossain.
Henkisesti oli alku todella rankkaa, ja vasta kun kaksoset oli jotain 2v niin rupesin vapautumaan kauheasta painolastista. Nyt meille tullut jo pikkusisarruskin ja elämä ei tunnu yhtään niin vaikealta kuin kaksosten elämän alussa.
Mutta kannustan lähtemään ulos, etsimään seuraa ja muutenkin virkistäytymään. Mitä se haittaa että vauva herää???? Imettää ja vaihtaa vaippaa voi missä vaan.
Itse jäin kaksosten kanssa sisään ja tulin hulluksi, koin kaikein niin vaikeana.
Nyt näiden kolmen pienen kanssa menen mihin vain ja olen onnellisempi kuin ikinä, pitää vaan keksiä itse niitä virikkeitä, vauvaa voi hoitaa oikeasti muuallakin kuin kotona:D
Tarkoitatko, että laittaisit vauvan vaunuihin, ja lähtisit lykkimään jonnekin 3 tunniksi, vai? Vai, että lähtisit itse ja jättäisit vauvan hoitoon isälle siksi aikaa?
Mulle ei kyllä tuossa vaiheessa ollut intoa päästä yhtään mihinkään. Verta, maitoa ja hikeä pukkasi joka puolelta, tissit kuin melonit jne. Sehän on maailman parasta, kun saa vain käpertyä vauvan kanssa kotiin. Ehtii sitä sitten taas aikanaan höyrytä ympäriinsä!