Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
miksi jotkut vanhemmat eivät kestä uhmaikäistä ja
27.06.2009 |
laittavat jopa nämä juuri sen takia päivähoitoon, vaikka ovat kotona?
Mikä siinä on vaikeaa, se meteli, se, että pitää pysyä johdonmukaisena, se että pitää tehdä samalla muutakin... Vai se, että oikeasti joutuu miettimään kasvatusta ja omaa linjaansa ja samalla kestämään sen tiedon, ettei itse olekaan täydellinen, ihmisenä, kasvattajana...
Mitenhän nämä vanhemmat sitten pärjäävät murkkujen kanssa? No pullo kainaloon ja baanalle, pysyväthän poissa silmistä mahdollisimman kauan. Tai sitten mahdollisimman paljon harrastuksia, etteivät vaan ole kotona.
Uhmaikä(+murkku) menee ohi yleensä eikä kestä 24 h vrk. Nuo 2-3 vuotiaat ovat aivan suloisia, heillä on ihanat jutut, ja lauleskelut ja leikit. Uhmaikä kuuluu myös asiaan. Ei sitä tarvitse itseensä ottaa.
Kommentit (10)
itse uhmaikäistä päivähoitoon. Mutta vaikeita asioita ainakin meillä ovat olleet:
- toistuva väkivalta nuorempaa sisarusta kohtaan
- konfliktien kehittäminen "väkisin" eli raivon kohteen vaihtaminen sitä mukaa kun edellisestä vastakkainasettelusta päästään neuvotellen eteenpäin
- fyysiset uhmaamiset (kasvoihin sylkeminen, kimppuun käymiset ym.)
Ja tottakai jokainen tajuaa, että uhmaikä kuuluu asiaan. Mutta lapsia on hyvin erilaisia; yksi on kuvailemasi kaltainen ihana ja suloinen plus vähän ohimenevää uhmaa. Toinen voi olla normaaliaikoina sellainen kuin eka siinä uhmavaiheessaan ja tämän kiihkeämmän uhma onkin sitten jo aika tykkiä tavaraa... Selvitä siitäkin tietty pitää, jotenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hoitoon ja nopeasti. Se uhma on psykoosia täydellisestä unenpuutteesta.
Osaa viskata diagnoosin noin kuin hihasta konsanaan. Psykoosi se siis on! Kaikilla psykoosi!
jonkun mukaan on lapsia, jotka uhmaa tauotta koskaan edes nukkumatta....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ainakin kirkuna, kätina ja tappelu hikipäässä asioista joissa ei ole mitään järkeä saa aikaan suoranaisen halun vetää itseni kiikkuun joskus. Olen hiljaisuutta ja rauhaa arvostava ihminen...
Kestän sen kuitenkin kuin nainen. Mutta KIVAA siitä ei saa tekemälläkään. Olenkin joskus naureskellut kavereiden kanssa, että helvetissä on taatusti osasto, jossa ihmisiä kidutetaan kitkupotkuraivarisilla kaksivuotiailla. =D
Siinä olet oikeassa, että on ne myös perhanan suloisia... ja ymmärrän myös kehitysvaiheen tärkeyden: lapsi opettelee mikä on oma tahto. Tärkeä juttu ihmiselle, ettei tule kynnysmattoa tai identiteetitöntä joojoo-ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy muistaa, että ihmiset ovat perustavalla tavalla erilaisia. Toiset lapset ovat mielenkäänteissään ja teoissaan nopeita, toiset sellaisia lutvakampia ja enemmän ennakoitavissa. Samoin aikuisissa on aivan hirvittäviä eroja siinä, miten nopeasti ja kuinka voimakkaasti asioihin reagoidaan.
Esimerkki meiltä kotoa: Minä olen itse todella äkkipikainen ja räiskyvä luonne. Reaktiot ovat useimmiten sivusta seuraajien ennakoimattomissa ja olen ehtinyt jo toimia, kun toinen vasta huomaa jotakin tapahtuneen. Mieheni taas on hitaammin reagoiva ja hänen käytöstään kykenee kuka tahansa häntä vähänkin tunteva ennakoimaan tarkastikin ja pitkälle.
Kaksi lastamme ovat myös hyvin erilaisia. Esikoinen on äitinsä tapaan nopea ja äkkiliikkeinen, hänen raivokohtauksensa ovat räjähtäviä ja kokonaisvaltaisia. Kuopus taas on isänsä tapaan hitaampi ja ns. helpompi, koska hänen käytöstään on mutkatonta ennakoida ja suurimmat raivot ehtii ennaltaehkäistä.
Minä pärjään hyvin esikoisen uhman kanssa, koska olen samanlainen - hänen tunteisiinsa ja toimintatapoihinsa on helppoa samaistua. Näen useimmiten raivon tulevan kauan ennen kuin kukaan muu haistaa minkäänlaista käryä. Mieheni on esikoisen kanssa aivan huuli pyöreänä, koska esikoinen huutaa jo poikittiain lattialla, kun mieheni edes tajuaa jotain tapahtuneen. Lisäksi hänen on hankala suhtautua tällaiseen "primitiiviseen raivoon".
Minä taas olen kovilla kuopuksen kanssa, koska en osaa ennakoida hänen reaktioitaan läheskään yhtä hyvin kuin esikoisen. Minä ylireagoin ja usein jopa aiheutan omalla "ennaltaehkäisylläni" raivokohtauksen. Mieheni taas ei ole edes huomannut kuopuksen uhmaa, koska reagoi luonnostaan oikein ja samassa tahdissa.
Miehelleni esikoisen kanssa esim. kaupassa käyminen on yhtä tuskaa, minulle ei temppu eikä mikään. Esikoinen myös raivoaa isälleen aivan eritavalla kuin minulle - tiedä sitten johtuuko siitä, että isä ymmärrä ja toimii esikoisen mielestä päättömästi vai onko kyseessä minun kykyni estää raivokohtaukset ennalta.
Ei saisi tuomita toisten "jaksamattomuutta" ennen kuin on kävellyt virstan heidän saappaissaan. Sinun silmissäsi helppo lapsi voi toisen silmissä olla käsittämätön vänkyle.
kykenemättömyyttä tai haluamattomuutta kehittyä ihmisenä ja muuttaa asennettaan, käytöstään ja suhtautumistaan elämään. Tai haluamattomuutta sitoutua kasvattamiseen 100 % (kasvattakoot muut). Tai asettaa lapsi oman navan edelle.
Kyllä siinä oma pää käy lapsen uhman aikana kovan prosessin läpi, mutta kun sen on käynyt (=uskaltanut käydä), on monta uutta ajatusta rikkaampi.
Alue: Aihe vapaa
mutta tiedän tapauksia kun se lapsi on ihan oikeesti 24/7 uhman "vallassa". eli ei se kaikille ole niin helppoa.