Vaadinko liikaa (3v.)?

joten et mielestäni vaadi liikaa.

Siis tämä samainen lapsi on sanonut kiitos jo pitkään, mutta lähempänä kolmea vuotta on ruvennut temppuilemaan asian kanssa ja nyt vaan ei enää sano. Keinot sinänsä vähissä, kun en haluaisi aina huudattaa. Toista kun on vaikea pakottaa puhumaan. Pikkusisarus kyllä huutaa kiitos kovaan ääneen, mutta tämäkään malli ei riitä.

vähän sama. Pienempänä tuli ihan aina vahingossa kiitos. Nyt 3v ei haluaisi sanoa, jotain uhmaa se vaan on. Mä teen niin että en sitten anna sitä mitä olen antamassa jos ei pysty kiitosta sanomaan. Aina se sitten sieltä tulee.

Hui mikä tapa kasvattaa lasta - "jos et sano kiitos, et saa sitä etkä tätä ja joudut istumaan koko illan pöydässä". Hiukan jää lapselle ikäviä mielleytymiä kohteliaisuussanoista. Joskus on parasta vain antaa asian olla jonkin aikaa.

'Kiitos' ym. kohteliaat sanat ovat toki tärkeitä, mutta rajansa niiden vaatimisellakin.

Minusta voisit antaa olla, näyttää itse esimerkkiä käyttämällä niitä sanoja (kuten varmasti jo teetkin) ja ehdottomasti kehua HETI kun lapsi sen sanoo. Kehumisen kautta onnistuu taatusti paremmin kuin väkisin pöydässä istuttamalla.

-komppaan edellisiä

lapsi ei varmasti ala sanomaan kohteliaisuussanoja, kun siitä jää noin epämukavat muistot.

selkeästi valtataistelu :-). Kolmevuotiaiden kanssa ja neljävuotiaankin kanssa käy helposti niin. Itse en jäisi jumiin moiseen, sanoisin vain, että kiitos olisi se oikea sana. Kyllä lapsi sen vähitellen oppii, mutta tuo metodisi ei ehkä ole se paras. Meillä ainakaan ei vie mihinkään ja tunnen oloni vain tyhmäksi. Mutta kun asiaa toistelee, eikä ajaudu noihin kiistoihin, niin usko tai älä, sieltä se pikku hiljaa tulee, eilen juuri koin sen ihan itse :-)

Mulle on jäänyt jotenkin niin huono mieli noista taisteluista. Välillä olen antanut asian olla ja välillä olen "taistellut". Ja se on niin totta, että tuo valtataistelu ei ole johtanut mihinkään ja oikeastaan siinä on vielä käynyt niin, että minä olen antanut jollain tapaa periksi, koska tilanne on venynyt niin mahdottomiin mittasuhteisiin. Tuntuu vaan pahalta kylässä tms. kun kaikki muut lapset kiittaa, mut omani ei.

Kolmevuotiaan kanssa kannattaa miettiä, mitkä tappelut on tappelun arvoisia, ja mitkä kannattaa jättää omaan arvoonsa. Jos joku kiitos jääkin sanomatta, ei sillä ole niin väliä. Käytöstavat opitaan pidemmällä tähtäimellä ja ennen kaikkea esimerkistä!

"Et saa nousta pöydästä ellet sano kiitos"



Kun toinen lapsi kiittää, sano että "Ole hyvä, tulipas äidille iloinen mieli kun muistit sanoa kiitos"



Ja kun ojennat jotain, sano "Ole hyvä" ja katso silmiin. Älä irrota otettasi ojennettavasta jutusta ennen kuin on sanottu kiitos. Muistuta vaikka että "mitenkäs sanotaan?" jos ei meinaa kiitosta tulla.

7 ikävuoteen asti, eli tekevät kuten muut. Jos itse kiität aina, tekee lapsikin sen. Sanallinen neuvonta menee perille parhaiten vasta 6-7 vuotiaalle, sen takia koulun aloitus ikä on silloin. Lisäksi lapsilla on erittäin lyhyt muisti sanottujen suhteen, ja valintakin täytyy oppia, eli se mikä on paras vaihtoehto milloinkin, ja pitääkö yleensäkin kiittää, jos kiittämisen aihetta ei ole. Entä pyytää anteeksi jos ei ole omasta mielestä jotain tehnyt? Hyviä neuvoja löytyy lähes 1000 sivuisesta A. Wahlgrenin Lapsikirjasta, se kattaa kaiken 0-15 vuotiaaseen, ja taatusti teidän molempien elämä on paljon parempi, jos sen kirjan nyt hankit kun lapsikin on vielä noin pieni.

Meillä 2,5-v., joka yleensä tykkää puhua kohteliaasti, kun saa sillä niin paljon positiivista huomiota. :) Joskus kuitenkin kiukutellessaan ei suostu kiittämään tms., jolloin sanon vain itse mahdollisimman iloisella äänellä "kiitos!" ja annan tilanteen mennä ohi. Yleensä lapsen naamastakin jo näkee, onko uhittelu päällä vai kannattaako opettaa käytöstapoja juuri sillä hetkellä. Seuraavalla kerralla se kiitos yleensä jo taas tuleekin. Älä turhaan tuollaisesta rupea kinaamaan noin pienen kanssa.