Kukaan luopunut koiranpennusta vain siksi, että EI JAKSA?

ei siinä mitään häpeämistä ole. etsi koiralle parempi koti. sehän on myös koiran etu.

Ei se koira mikään asiakaspalautus oo, joka viedään takas kauppaan kun ei miellyttänytkään.

ei siinä mitään häpeämistä ole. etsi koiralle parempi koti. sehän on myös koiran etu.

paljon tuomitsemista... mutta tilanteita tosiaan on erilaisia, kyllä koirasta voi luopua

"Asiakaspalautus". Jos ei toimi niin ei toimi, kyse on kuitenkin vain(?) eläimestä. Usein voi olla kummankin osapuolen etu, että eläin vaihtaa omistajaa.

Eikö aikuinen ihminen osaa ennakoida minkälaista elämä koiran kanssa on, kuinka paljon se vaati aikaa ja rahaa, tuhoaa paikkoja jne?????

Ei eläimiä voi ottaa pelkästä mielijohteesta. Joka näin tekee niin saa hävetä!

ei siinä mitään häpeämistä ole. etsi koiralle parempi koti. sehän on myös koiran etu.

haluavat luopua koirista. Yleensä siinä vaiheessa kun söpö pentuvaihde on ohi ja pitäisi alkaa kouluttaa murkkukoiraa. :(

suosittelen ottamaan yhteyttä koiran kasvattajaan joka varmasti voi auttaa uuden kodin etsimisessä

En ole ikinä hankkinut koiraa tilanteeseen, jossa olisi ollut epävarmaa oman jaksamisen kanssa.



Mutta olen lopettanut aikuisen koiran, jonka perin isoisältäni. Eli siis isoisä kuoli ja hänen 7v metsästyskoiransa päätyi meille - kukaan muu ei huolinut. Kävi ilmi, että koira ei ole sisäsiisti, vaikka oli koko elämänsä talossa sisällä asunut, sillä oli vakavia käytösongelmia jne.



Minä en jaksanut. Ajatus sisälle pissaavasta ja kakkaavasta aikuisesta koirasta oli jo riittävän kamala. Sitten kun siihen vielä luetaan mukaan muut käytösongelmat ja pikkuvauva-arki... Päädyin lopettamaan koiran, etsittyäni sille ensin 6kk uutta kotia jota ei kuitenkaan löytynyt.



Hävettää. On syyllinenkin olo aika-ajoin. Mutta tiedän, etten olisi jaksanut. Tuo puoli vuottakin oli jo liikaa. Olisi pitänyt luovuttaa aikaisemmin. Lopulta pelkkä koiran silittely oli työtä, koska minua ärsytti koko eläin niin paljon.



Koiran paras on asua perheessä, jossa se saa ansaitsemansa huomion ja hoidon. Jos omat rajat tulevat vastaan, koirasta täytyy luopua hyvissä ajoin.

joutunut tarttumaan astmapiippuunsa. Eli nyt on sitten kai edessä tuomittava koiranpennusta luopuminen ja loppuperhekin on todella "tyytyväinen"... Tiedän, että sairaus on sairaus ja koira-allergia yllätti, koska vuosia sitten olen ollut paljon tekemisissä kaikenlaisten elukoiden kanssa, mutta on todella syyllinen ja luuseri olo.

Nimittäin meillä on takana erittäin rankka talvi muutenkin (vauva ja kolme isompaa mukulaa, rakentaminen...) ja pisteenä i:n päälle oli viime elokuussa hankittu koira...syksy meni koirankakkoja kerätessä, pissalätäköitä siivotessa, koko ajan piti hokea ei ei ei ei ei ei ei, kun koiranpentu oli lasten lahkeissa, otti ja pureskeli jotain kiellettyä jne. Hermot menivät useaan kertaan päivässä, kun ison mahan kanssa yritti kontata ja pestä jätöksiä...Ne pari kolme kuukautta sisäsiisteyskasvatusta tuntuivat ikuisuudelta. Melkein joka päivä uhkasin lähettää koiran pahvilaatikossa sinne, mistä se oli haettukin! (no, se oli vain uhkaus ja helpotti mun olotilaani) Juuri kun hauva oppi sisäsiistiksi (n.5kk) meille syntyikin sitten vauva. Vieläkin tulee tilanteita (toki aina koiraperheessä), että täytyy kieltää ja hauveli on tehnyt jotain kiellettyä, mutta enää aina vain harvemmin. Lapset ovat tottuneet koiraan, eivätkä kiusaa sitä, eikä koira roiku enää lasten lahkeissa. Koira on löytänyt hienosti paikkansa meidän laumansa ja otti vauvankin vastaan tosi hyvin. Ja nyt ikää kohta tasan 1 vuosi. Eli jos vain kanttia riittää, niin jaksaa, jaksaa vaan. Kyllä se helpottaa. Toki roduissakin on eroja, jotkut koirat ovat vain vaativampia tapauksia. Meidän naapurit joutuivat myymään pentukoiransa pois, koska yksinkertaisesti eivät kyenneet se kouluttamiseen. Parempi silloin koiralle elää jossain muualla. Ei sitäkään tarvitse hävetä.

on. Meillä koiran kanssa helpotti 2 vuoden tienoilla (myös turkin hoito, kun pentukarva hävisi). Alkoi tulemaan sitä järkeäkin terrierin päähän. Nyt koiralla ikää jo 8 vuotta ja pikku hiljaa on asennoiduttava, että ei tuo karvaturri ikuisuuksia elä, tosin vielä on ollut ihan terve. Ja lapset pitävät koiran vieränä:)

Ensimmäinen virhe on mennä hankkimaan se pentu kun on vauva talossa.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja tässä tapauksessa koira.

ettei jaksa on tuomittavaa. PTHYI! Ennen eläimen ottamista on mietittävä tarkkaan pystyykö ja kykeneekö ja jaksaako. Te olette koiran perhe ja sen lauma ja koirasta luopuminen on koiralle sama kuin adoptio lapselle.



Tosin koira ei ole yhtä tärkeä kuin lapsi... mutta koirankaan tunteita ei kai pitäisi ehdoin tahdoin loukata.



Minusta koirasta voi ja pitääkin toki luopua jos huomaa ettei yhtään tahdo tai osaa sitä hoitaa. Mutta siinä tapauksessa: älä helvetti soikoon ota enää ikinä lemmikkiä. Nythän tiedät ettei sinusta ole siihen.

En ole ikinä hankkinut koiraa tilanteeseen, jossa olisi ollut epävarmaa oman jaksamisen kanssa.

Mutta olen lopettanut aikuisen koiran, jonka perin isoisältäni. Eli siis isoisä kuoli ja hänen 7v metsästyskoiransa päätyi meille - kukaan muu ei huolinut. Kävi ilmi, että koira ei ole sisäsiisti, vaikka oli koko elämänsä talossa sisällä asunut, sillä oli vakavia käytösongelmia jne.

Minä en jaksanut. Ajatus sisälle pissaavasta ja kakkaavasta aikuisesta koirasta oli jo riittävän kamala. Sitten kun siihen vielä luetaan mukaan muut käytösongelmat ja pikkuvauva-arki... Päädyin lopettamaan koiran, etsittyäni sille ensin 6kk uutta kotia jota ei kuitenkaan löytynyt.

Hävettää. On syyllinenkin olo aika-ajoin. Mutta tiedän, etten olisi jaksanut. Tuo puoli vuottakin oli jo liikaa. Olisi pitänyt luovuttaa aikaisemmin. Lopulta pelkkä koiran silittely oli työtä, koska minua ärsytti koko eläin niin paljon.

Koiran paras on asua perheessä, jossa se saa ansaitsemansa huomion ja hoidon. Jos omat rajat tulevat vastaan, koirasta täytyy luopua hyvissä ajoin.

Siitä koirastahan olisi tullut heittopussi jos joku sen olisi lopulta huolinut. Ei ole koiran etu seilata kodista kotiin. Parempi lopettaa.

eläinrakas

Meillä oli (melkein) käveleen oppinut vauva ja kaksi muuta peienhkö lasta kun syntyi pennut. Oli kesä ja kuumaa

..osa pennuista sairastui ripuliin, niitä käytetiin nesteyttämässä eläinlääkärillä ja nesteytin kotona tunnin välein.

..tulevia pennun omistajia kävi vähän joka päivä siit lähtien kun pennut olivat 3,5 vkoa + pentujen isän omistaja + pentujen isän kasvattaja + pentujen emän kasvattaja + muut. Keitin aina vähintään kahvit ja suolaset + makeat tarjottavat. Parhaimmillaan yhdet katsojat tuli 21.30 illalla (heidän luokseen yksi pentu lähti)

..oli järjestettävänä pienempi (lapsen) ja isompi juhla (äidin).

..sairastin todella pahaa flunssaa, sänkykunnossa 2 vikkoa (vaikken voinutkaan levätä).

..Mies ei auttaut missään tuli kotiin töistä kun ehti (eli suoraan nukkuun)

..käytin pentuja siellä sun täällä, kaupungissa, rannassa, metsässä (noi vasta sen jälkeen kun ripulipennut oli parantunut). tein kaikkeni että pannuista tulee mahdollisimman sosiaalisia (näyttää onnistuneen)



Yksi pentu jätettiin meille. Miksiköhän en ajattele jälkikäteen että oli kamalaa vaikka olin aivan poikki!! Ehkä siksi että mut on laitettu jo muksuna vastaan eläimen hoidosta ja se on parasta mitä isä ikimaailmassa on tehnyt mikä liittyy kasvatukseeni.



Mulle koirat ja kaikki mun eläimet on lähes parasta mitä kuvitella vion enkä ikinä ole yhdenkän eläimen hoitoon kyllästynyt. En voi ymmärtää kuinka hepposin perustein ja ajattelemattomasti eläimiä hankitaan.