Muita äitejä, jotka eivät saaneetkaan vauvaa osastolle synnytyksen jälkeen?

lastenklinikan puolelle. Tilanne oli pelottava, vauvalla oli korkea kuume ja tulehdusarvot pilvissä. Sekosin suurin piirtein. Huomasin, että kiintyminen lapseen häiriintyi pahasti, kun pelko menettämisestä oli niin kova. Tyttö oli "vain" 8 päivää lastenosastolla ja saimme hänet sitten kotiin. Oli todella vaikeaa olla synnyttäneiden osastolla, kun muilla oli vauvat ja oma oli toisaalla hoidossa, itketti koko ajan. Tuosta ajasta jäi jotenkin todella mieltä nakertavat muistot ja kaipasin uutta kokemusta ja erilaista alkua noista ensi päivistä. Kaikki päättyi onnellisesti ja tuon jälkeen olen saanut kolme muutakin lasta ja perinteisen alun vierihoitoineen. Se on helpottanut tuon ensimmäisen kokemuksen aiheuttamaa traumaa, vaikka kauan se kesti. Olisin varmaan tarvinnut keskusteluapua tuossa tilanteessa, ettei siitä olisi jäänyt niin paha olo pitkäksi aikaa.

sitten tuli lähtö lastenosastolle. Poika oli saanut B-streptokokki-tartunnan, tulehdusarvot olivat pilvissä. Hän vietti sitten 8 päivää osastolla antibioottihoidossa ja olihan tuo rankkaa. Rankkaa eniten siksi, että pojan tila heittelehti kuin vuoristorata. Olin itse koko tuon ajan sairaalassa myös en suostunut kotiutettavaksi. Asuimme siis miehen kanssa Hairakanspeässä tuon viikon ja oltiin käytännössä koko ajan pojan luona. Ehkä tuo oli helpompi kestää, kun ei tarvinnut kotiutua yksin ilman lasta ja mieskin oli koko ajan rinnalla.

Kun toisilla oli omat tuhisevat nyytit kainalossa. Vietin kaiken muun ajan lastenklinikalla tai omassa huoneessa (luojan kiitos, sain oman huoneen!) Lähdin kotiin niin pian kun vaan pääsin. Vauva oli sairaalassa vielä 4kk sen jälkeen.

ikääisenä hengitysvaikeuksien vuoksi. Onneksi olin naistenklinikalla, eli pääsin katsomaan. Sain tukea henkilökunnalta, mutta olihan alku järkyttävää, kun pelkäsin lapsen puolesta. Kaikki oli kuitenkin hyvin, ja 4 päivän päästä sain lapsen osastolle. sain olla sairaalassa, kunnes lapsi pääsi kotiin, eli 8 päivää. Kontrollissa 5 viikon kukuttua lapsi sai vasta "puhtaat " paperit.

Mun vauva siirrettiin toiseen sairaalaan ja mut onneksi vauvan kanssa, tosin eri ambulanssilla. Olin kolmisen viikkoa vauvan kanssa lastensairaalassa.



Oltiin vielä keskososastolla, kun muualla oli täyttä. Eka kerran tuli nähtyä todella pieniä keskosia. Mun vauvani oli yliaikainen ja oikea jättiläinen. Siksi varmaan hoitajien lemmikki. Oli myös ainoa, joka ei ollut kaapissa. Hoitajat sitten kilpaa halivat ja hoisivat mun vauvaani :)

Jorvissa, sai ilmarinnan heti synnytyksessä, ehti olla minuutin sylissäni kun kiidätettiin saamaan happea. Sen jälkeen oli happikaapissa pari päivää ja sen jälkeen lastenosastolla neljä päivää. Itse olin aluksi osastolla, mutta yhdeksi yöksi menin jo kotiin kun en enää uskonut samalla viikolla saavani vauvaa lastenosastolta. Rankkaa oli henkisesti, tuntui kuin toinen käsi olisi katkaistu, yllättävän raastavaa olla erossa vastasyntyneestä, päivät toki olin vauvan luona, mutta yöt sitten itkin kun piti jättää vauva toiselle puolelle sairaalaa. Sairastuin sitten synnytyksen jälkeiseen masennukseen, luulen että tällä alun erossa olemisessa oli vaikutuksensa siihen, kiintymys vauvaankin häiriintyi, en tuntenut vauvaa kohtaan normaaleja äidintunteita mitä esim, esikoista kohtaan. Nyt siitä on jo kaksi vuotta ja rakastan molempia lapsiani valtavasti ja masennuksesta pyristelin omin voimin pois vaikka näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehdottomasti pitänyt mennä lääkäriin, olisin varmasti toipunut paljon nopeammin.

Kun heräsin nukutuksesta, lapsi oli jo viety ambulanssilla toiseen sairaalaan. Se oli jotain niin kamalaa, että en pysty edes ajattelemaan sitä. Minulle tuotiin onneksi kuva, jossa vastasyntynyt oli happimaski kasvoillaan. Silittelin kuvaa, itkin ja rukoilin. Pyysin päästä vauvani luo, mutta vauva oli jo toipumassa hyvin teholla ja minä olin huonommassa kunnossa, joten minua ei päästetty. Vayva siirrettiin parin päivän päästä samaan sairaalaan, jossa hoitoa jatkui vielä muutama viikko.



Eipä uskoisi, kun katsoo tervettä ihanaa lasta, miten rankka alku oli. :)

Vauvani kuoli synnytyksessä. Sain hänet kyllä heti rinnalleni ja saimme rauhassa pidellä häntä sylissä miehen kanssa, mutta osastolle huoneeseen (ja tietysti myöhemmin kotiin) meidän täytyi lähteä ilman vauvaa. Oli kyllä etukäteen tiedossa, että vauva ei elä kauan.



Osastolla ei sinänsä tuntunut pahalta nähdä muiden äitien vauvoja. Eihän se ollut multa pois, että muut saivat elävän lapsen, ei muiden kärsimys olisi tuonut minulle omaani takaisin. Lähinnä mietin, että tietäisittepä... ymmärtäisittepä miten vähästä voi ihmisen elämänlanka katketa.



Kotiuduin jo synnytyspäivänä joten ei siellä osastolla kauan edes tarvinnut olla muita katselemassa. Tämä on ollut kyllä elämäni rankimpia asioita.

verensokerit oli alhaiset ja sitten tuli vielä tulehdus ja kanyylejä oli kolmessa kohtaa ja lapsi kaapissa. Pelottavaa.



Lypsin maitoa jota vauvani sai nenä-mahaletkulla koska oli liian voimaton imeäkseen itse.



Huoli oli suuri sillä eihän sen noin pitänyt mennä. Olin ilman vauvaa osastolla yli viikon toki kävin katsomassa häntä lasten teholla niin paljon kuin voin. Yöaikaan ei saanut mennä.



Vauva toipui ja viimeinen yö vietettiin lapsivuodeosastolla yhdessä ennen kotiutumista.

Ihana tunne oli kun vihdoin pääsimme kotiin.

arvata saa miltä tuntui, sanat ei riitä kertomaan

Kun toisilla oli omat tuhisevat nyytit kainalossa. Vietin kaiken muun ajan lastenklinikalla tai omassa huoneessa (luojan kiitos, sain oman huoneen!) Lähdin kotiin niin pian kun vaan pääsin. Vauva oli sairaalassa vielä 4kk sen jälkeen.

se jonka lapsi oli 4 kk tehohoidossa

Esikoista en saanut osastolle kanssani. Pitkän synnytyksen ja lopulta sektion jälkeen meillä molemmilla oli kova tulehdus. Vauva jäi alkuun valvontaosastolle huonon hapetusarvon vuoksi ja minä päädyin osastolle normaaliin 4 hengen huoneeseen. Yön aikana sitten tulehdustilanne selvisi ja antiboottia alettiin antamaan.



Seuraavana päivänä pääsin vauvaa katsomaan ja hoitamaankin. Vuorokauden iässä vauvan olo heikkeni eikä antibootti purrut, joten hänet siirrettiin Lastenklinikan teholle (me vanhemmat olimme mukana saattamassa). Seuvaava yö oli raskas ja itkuinen/uneton huolesta, mutta ei minua sinänsä muiden vauvat huoneessa höirinneet.



Seuraava päivä meni aika epätietoisuudessa tilanteesta teholla, mutta sitten oli suunta parempaan. Vauva pääsi 3 vrk iässä takaisin valvontaosastolle, jossa pääsi enemmän osallistumaan hoitoon, vaikka aika vauvan luona oli rajatumpi. 5 vrk iässä sain hänet osastolle, vaikka vielä otettiin verikokeita 4 tunnin välein ja vauvaa piti viedä antibioottitippaan. Viikon iässä päästiin kotiin, mutta huolet ei olleet vielä ohi, koska syöminen oli liian heikkoa.



Osastolla oli muitakin, joiden vauva oli valvontaosastolla tai teholla ja heidän kanssa pääasiassa söin ja pumppasin maitoa. Koko ajan vietin samassa 4 hengen huoneessa. Alkuun osastolla oli täyttä, joten en heti pystynyt pienempään huoneeseen siirtymään ja sitten kun se oli mahdollista en enää kokenut tarpeelliseksi. Oloni helpottui kovasti kun vauvan tila lähti parempaan suuntaan ja en ehtinyt murehtia sitä että toisilla on vauva osastolla.

Vauva syntyi Naistenklinikalla kiireellisellä sektiolla rv32, sektio tehtiin nukutuksessa. Kun heräsin nukutuksesta, vauva oli viety Lastenklinikalle. Olin tosi huonossa kunnossa vaikean raskausmyrkytyksen takia, enkä edes pyörätuolilla saanut lupaa kulkea Lastenklinikalle maanalaisia käytäviä pitkin vauvaa katsomaan. Meni kokonaiset 2 vrk ennen kuin näin vauvani, kun hän siirtyi NKL:n puolelle vastasyntyneiden valvontayksikköön.



Mulla oli ne kaksi päivää ihan epätodellinen olo, tuntui ettei vauvaa varmasti ole olemassakaan. Onneksi mies tietysti kävi Lastenklinikan puolella vauvan luona ja otti samalla valokuvia - sain edes jotain todisteita vauvan olemassa olosta.



Koskaan en tule unohtamaan sitä hetkeä, kun sain pikkuiseni yli kahden vrKn jälkeen syliini. Itse kotiuduin sairaalasta viikon kuluttua, vauva jäi vielä pariksi viikoksi. Jotenkin se aika kyllä meni, vaikka toki rankkaa olikin. Vauvan luona kuitenkin sai olla vaikka aamusta iltaan, ja häntä sai syöttää ja hoitaa muutenkin. Kamalinta oli se kahden ekan päivän jakso kun en olut nähnyt vauvaani.



Nyt odotan toista lasta ja raskaus on onneksi edennyt jo rv38 saakka. Silti pelottaa vähän irrationaalisestikin että synnytyksen jälkeen joku taas "vie" vauvani.

Lapseni (kuopus) syntyi 32+4 ja joutui keskolaan. Itse en päässyt kolmeen vuorokauteen katsomaan, sillä sain rajun kohtutulehduksen ja post spinaali päänsäryn. Sen laukeamista odoteltiin kolme vrk ja sen jälkeen tehtiin veripaikka. Sitten oli kotiutuminen 100 kilometrin päähän kotiin. Vauva pääsi kotiin kahden kuukauden kuluttua, mutta oli kotona vain 2 vrk, jonka jälkeen joutui lasten teholla 350 km päähän kotoa rs-viruksen vuoksi. Neljännen lapsen ehkäisi tämä tehokkaasti.