Tunnetko/tiedätkö ketään joka on AINA

Kyllä mä kumminkin kaupassa käyn viikottain ja lääkärissä kerran vuodessa.



En kyllä remontoi.

Eikö sitä tule hulluksi?

pakosti henkisesti sairas tai kärsii pelkotiloista tmv.

pelkkä liikunnan puute, tekis sairaaksi.

Nykyään kaiken tarpeellisen saa kotiin, ei tarvitse mennä ulos. Joskus kesäöisin kyllä käyn pitkillä kävelylenkeillä.



En kaipaa muita ihmisiä ja valo aiheuttaa päänsärkyä silmien takana.

Nykyään kaiken tarpeellisen saa kotiin, ei tarvitse mennä ulos. Joskus kesäöisin kyllä käyn pitkillä kävelylenkeillä. En kaipaa muita ihmisiä ja valo aiheuttaa päänsärkyä silmien takana.

etkö ole onneton? tai yksinäinen . eikö aika tunnu pitkältä? mä en jaksais jos ei olis jotain mitä odottaa, esim. matkaa.

ei työssäkäynti aina herkkua ole, mutta se on sosiaalista kanssakäymistä, samoin harrastukset. jos multa vietäis harrastukset, en tiedä mitä tekisin

En ole onneton, maailmassa on paljon muutakin kuin muut ihmiset.



Tämä netti on kyllä aika ihana.

Ei käy koskaan missään muualla kuin lääkärissä korkeintaan, eikä sielläkään usein. Mikään juhla tms. ei ole niin suuri että lähtisi kotoaan pois.

En ole onneton, maailmassa on paljon muutakin kuin muut ihmiset. Tämä netti on kyllä aika ihana.

kun sanot että maailmassa on paljon muutakin kuin ihmiset.

Mutta ethän sinä näe /koe asioita sieltä neljän seinän sisältÄ?

kotona, neljän seinän sisällä?

Meillä naapuri on tälläinen. 45-50 kymppinen nainen. Ei käy töissä, ei vieraita käy koskaan, ei harrastuksia.

Leskirouva, yksi lapsi (siis tämä kaverin exä.) Postilaatikolla kävi ja ehkä kerran viikossa kaupassa. Lopun aikaa oli kotona verhot kiinni.

Kaveri kertoi että anoppilassa kyläily oli välillä vähän ahdistavaa kun pienet asiat paisuivat anopin mielessä hirveän suuriksi, ei kai oikein ollut suhteellisuudentajua enää. Kynnys mennä ihmisten ilmoille oli kova, kun se viikottainen kaupassakäyntikin oli suuri ponnistus.

Itse en voisi tällä lailla elää...

Se joutuu pakon edessä käymään kaupassa, mutta tietääkseni sillä ei ole ollut koskaan yhtään varsinaista ystävää (naapurien kanssa on neutraaleissa puheväleissä muttei esim. kyläile niiden kanssa), eikä se mielellään lähde kotoaan minnekään. Meidän häihin suostui tulemaan pitkän suostuttelun jälkeen, mutta esim. lasten syntymä tai niiden juhlat jne. eivät ole olleet riittävän suuri houkutin.

Käytkö töissä, kaupassa, kirjastossa, missään? Kai sulla vanhemmat on, käykö ne sitten sun luona?

Kaveri kertoi että anoppilassa kyläily oli välillä vähän ahdistavaa kun pienet asiat paisuivat anopin mielessä hirveän suuriksi, ei kai oikein ollut suhteellisuudentajua enää. Kynnys mennä ihmisten ilmoille oli kova, kun se viikottainen kaupassakäyntikin oli suuri ponnistus.

Anoppini elää myös seiniensä sisällä uskaltautuen ulkomaailmaan vain harvoin. Pahimmillaan pitää viikkojen taukoja jopa kaupassa käynnistä ja raportoi sitten puhelimessa miehelle syövänsä "viimeisiä näkkileipiä kaapista". Jopa roskien vieminen kerrostalon roskakatokseen on iso ponnistus, koska sitäkin varten pitää meikata ja laittautua hienoksi.

Kaikki ulkomaailmaan suuntautuvat visiitit ovat suuria ja merkityksellisiä. Kauppareissua varten on käytävä useamman tunnin mittaisessa suihkussa. Kaikkia juhlia (myös sisaren lapsenlapsen 2-vuotissynttäreitä) jännitetään niin, ettei edellisenä yönä saa minuuttiakaan unta. JNE.

Surullista on, ettemme edes me mieheni kanssa pääse auttamaan; vaikka vierailusta olisi sovittu, se usein peruuntuu milloin mistäkin syystä ("ulkona on huono ilma", "on niin huono olo", "ei, tänään ei voi tulla vieraita"). Usein olemme käyneet ovella saakka turhaan. Taustalla olevaa masennusta, neurooseja ja pakko-oireita ei kukaan ole kiinnostunut helpottamaan, vaikka olemme jo kertaalleen järjestäneet anopin puolipakolla hoitoon.

On surullista, ettei keinoja ole; kun henkilö on masentunut, muttei pärjää nipin napin hengissä (vaikka elämänlaatu olisikin surkea), apua ei saa, vaikka kuinka hakisi.

kunhan olisi tarpeeksi hamppua tms ja kunnon bongi