Lue keskustelun säännöt.
Miten määrittelisit tämän tunteen?
15.06.2009 |
Olen jo kuukausien ajan tuntenut työkaveriani kohtaan "jotain". Tulemme hyvin juttuun ja olemme puhuneet henkilökohtaisistakin asioista, kaveritasolla kuitenkin.
Ajoittain tunnen häntä kohtaan paljon enemmän kuin kaveritunteita. Haluaisin olla hänen lähellään, kertoa miten paljon tykkään... haluaisin tuntea hänen vartalonsa kiinni omassani... jne. Loppuun asti siis. Nämä fiilikset tulevat ja menevät, eivät siis ole päällä jatkuvasti.
Tosielämässä en todellakaan aio paljastaa näitä ajatuksia hänelle. Uskon, että myös minä olen hänelle jollain lailla tärkeä, ainakin ystävänä. Hän on niin sanonutkin.
Minulla on kotona toimiva parisuhde, enkä harkitse pettämistä, saati mieheni jättämistä.
Työn ulkopuolella saatan joskus ajatella tätä työkaveria, mutta useimmiten "pois silmistä, pois mielestä" -periaate toimii hyvin.
Sanoisitteko tätä ihastumiseksi vai miksi? Onko tämä teistä harmitonta? Tai jos esim. oma miehenne tuntisi jotakuta kohtaan näin, niin loukkaantuisitteko?
Kommentit (5)
ole joko "aivojumppaan tylsään työpäivään" tai "keskipäiväkiima"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kauan kuin voi tehdä järkeviä päätöksiä, mitä ko henkilön kanssa on valmis tekemään ja vaikkapa, miten paljon hänelle tunteista kertomaan, kyseessä on ihastus.
Rakastumiseksi se muuttuu, kun ette voi tunteillenne mitään ja mikään muu ei enää merkitse mitään.
Rakastamiseksi se muuttuu, kun yhdessä (tai erikseenkin, miksei) päätätte olla erossa kokonaan. Se tarkoitaa, että ei enää jutella henkilökohtaisia edes kaveritasolla. Ei enää kahvihetkiäkään yhdessä. Mutta niin, että vaikka ei näkisi, niin se tyhjä tila sydämessä tuntuu ihan fyysisesti. Tämä on rakkautta myös teidän avoipuolisoitanne kohtaan.
On luonnollista ihastua joskus kavereihin. Kunhan pidät homman tuolla tasolla niin nou hätä
mutta siksi noista ajatuksista ei kerrota kenellekään, jos ajatusten mukaan ei ole aikomustakaan toimia.
kunnes tämä ystäväni tuli eteeni ja suuteli ensimmäisen kerran...