Lue keskustelun säännöt.
MIehen työ
14.06.2009 |
jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Lomillakin saatetaan joskus töistä soittaa, et pitäs mennä. Nyt taas ahdistaa, kun tuntuu että miehen työ sanelee liikaa perhe-elämää. Omat haasteensa tuo vielä oma vuorotyöni. Tänäkin viikonloppuna mies hälytettiin aamupäivällä töihin ja tänään heti aamusta ennen kahdeksaa juuri kun oltiin heräilemässä. Ja esikoisella syntymäpäivä ja juhlien valmistelu. Ahdistavaa kun ei tiedä kuinka kauan töissä tällä kertaa menee ja sekä sukulais että kaverisynttärit iltapäivällä ja mies ei ilmoittele tilanteesta tai vastaa viesteihin moneen tuntiin. Ehti sitten ihmeen kaupalla kesken ekoihin juhliin. Piru, kun mies ei koskaan osaa sanoa töihin ei, ei näköjään edes juhlapäivinä. Selitys aina että kun kukaan muu ei päässyt. Sovittujakin ylitöitä riittää viikonlopuille plus muita illanviettoja.Lapset joutuu kärsimään kireästä äidistä ja omissa ajatuksissaan olevasta usein kaljaa tissuttelevasta isästä illalla. Joskus tuntuu että saan miehestä vaan kaiken paskan puolen, kun ei ehditä viettää rentoa yhteistä aikaa. Miehelle kun yrittää puhua asioista menee huutamiseksi ja minusta tulee syyllinen kaikkeen. Onko muilla samanlaista joo-joo miestä, jolle perhe on valitettavan usein kakkonen?
Kommentit (4)
Jos ei, kannaitisko keskustella miehen kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on pikkasen samanlainen ongelma. Mies on yksityisyrittäjä. Mä oon vielä hetken hoitovapaalla, sitten palaan töihin. Lapset on 3,5v ja 1,5v poikia. Minusta myös tuntuu, että kaikki muut saavat miehen aikaa paitsi oma perhe. Talous on tiukka, oikeastaan ihan mahdoton. Miehellä on ymmärrettävästi stressiä ainoana elättäjänä toimeentulosta. Miehen työtä tuntuu olevan tosi vaikeaa ennakoida. Olen tottunut nyt siihen, että vapaapäiviä ei ole. Jos on, niin se on iloinen yllätys. Viikolla mies tekee n. 15-tuntista työpäivää ja viikonloppuisin vähän vaihtelevasti. Joskus on toki vapaatakin, mutta nekin ajat ollaan yleensä anoppilassa :( Ymmärrän miestänikin, jos ja kun on kireä, en minäkään aina jaksaisi tehdä töitä. Mulla on nykyisin jo lasten kanssa onneksi vähän helpompaa, mutta olen silti kaikesta aina vastuussa. Tuntuu että esim. kasvatusasiat jää puolitiehen. Ei ehditä/jakseta/haluta puhua esim. kasvatuskysymyksiin yhteistä linjaa. Ja sitten tilanteen sattuessa ei seistäkään toisen puolison takana. Tuntuu myös, että me ei enää viitsitä pitää toista ajantasalla, kun eletään niin omaa elämäämme molemmat. Tosi pelottavaa oikeesti. Sitten alkaa huomata toisesta ne kaikki negatiiviset puolet, tuntuu että klassisesti "kasvetaan erilleen". Voin hyvin kuvitella, miten monet eroo tällasessa vaiheessa. Mä haluaisin onnellisemman tulevaisuuden!
Mies on lähiaikoina vaihtamassa yrittäjyyden tavalliseen päivätyöhön. Mutta jatkaa (pienimuotoisesti) yrittäjyyttä sivussa. Olen vannottanut, ettei ota niitä yritysjuttuja oikeasti kun tietyt etukäteen sovitut jutut. Pelkään, että arki on liian raskasta sitten, kun palaan töihin. Toisaalta odotan innolla, kun etenkin esikoinen toivottatavasti saa hyviä leikkikavereita hoidosta, eikä kaikki ole enää minun aktiivisuudesta tai laiskuudesta/väsymyksestä/masennuksesta kiinni.
Minusta tuntuu, että monilla miehillä, kuten kai minun miehellänikin, käy helposti niin, että koti ei enää "kiehdo". Mitä enemmän on poissa kotoa, sitä huonommin perhe voi, ja sitä ikävämpää perheen pariin on palata. Vaimo valittaa, lapset huutaa huomiota, helpompi paeta jonnekin, vaikkapa töihin. Vähitellen miehellä ei ole enää rutiinia olla kotona (ainakaan tyytyväisenä), on vain rutiinia olla kaikkialla muualla. Todella surullista. Keskustelun paikka...
ei itse myönnä että tuollainen yhtäkkiä joskus jopa aamuyöllä töihin lähtö stressaa myös häntä. Sen huomaa kyllä hänen poissaolevasta olemuksestaan kotona tai sit hyvää oloa haetaan kaljan voimalla ja muilla ei ole hauskaa kuunnella papupataa... Haluaisin sellaisen kultaisen keskitien, työn ja perhe-elämän tasapainon, mutta taitaa seuraavaksi vajaaksi 30 vuodeksi olla vain toiveajattelua... Työ on tärkeää ja sen eteen pitää tarvittaessa joustaa, mutta liika on liikaa. Meillä lapset jo hieman isompia 5v ja 8v, mutta sitäkin enemmän tuntosarvet höröllään vanhempien ongelmien suhteen. Pelkään että lapset kärsivät. Olisin halunnut olla iloinen lapsen syntymäpäivänä. ap
Jos haluat, että joku jaksaa sun tekstin lukea ja kenties kommentoida itse asiaa niin kirjoita niin, että sitä on mahdollista lukea.