Ottaisin miehestäni eron jos ei olisi yhteisiä lapsia.

Kaikki yhteiset asiat on vaikeita tehdä ja toteuttaa. Aina tulee paha mieli ja joutuu pettymään. Hän on yleensä pahalla tuulella ja näen hänen silmissään vihaa ja inhoa minua kohtaan... En jaksaisi sinnitellä. Voisin vaan antaa luisua käsistä ja alkaa elämään oikeaa, onnellista elämää.

ei lapsillekaan hyvää tee nähdä äidin riutuvan omassa elämässään.

Mutta tekisin elämästä vielä vaikeampaa repimällä lapset kahteen kotiin. Mieheni ei tekisi elämästä eron jälkeen varmasti helppoa. Samoin appivanhemmat kantaisivat oman kortensa kekoon... Enkä liioittele yhtään. Pitäisi muuttaa salaa jonnekin kauas pois. Muttei kai lasta saa viedä pois isältään? Saati isovanhemmiltaan..? Kun kai se ihan lapsille hyvä ihminen on, ei vaan jaksa enää tykätä minusta (kun ei kai tykkää itsestäänkään).

Kyllä mun mielestä kans tiettyyn rajaan asti kannattaa lasten takia sietää aika paskaakin suhdetta, koska se eroominen ei kuitenkaan tee elämää kovinkaan paljoa helpommaksi... Oisko joku parisuhdeterpia..? Srk:n tms? Tai joku loma kahestaan välillä..? Vois saada olla rauhassa ja ehkä pikkuhiljaa rakastua uudelleen?

En usko että mies lähtisi mihinkään terapiaan. Tietäähän se, että ei meillä hyvin mene, mutta kun MINÄ olen se syypää kaikkeen paskaan. Vaikka todellisuudessa hän itse loukkaantuu nykyään tosi pienistä, ymmärtää asioita väärin eikä jousta yhtään /tule vastaan riitatilanteissa. Koskaan ei pyydä anteeksi, sillä syy ei ole hänen mielestään hänessä... Ja tuntuu itsestäkin, että miksi siihen mieheen rakastuisin uudelleen!? Mielestäni minä kyllä olen joustanut aikalailla. Kuunnellut, järjestänyt asioita hänelle helpommiksi, passannut ja ymmärtänyt...

Tai vaan sitten keskustelemaan jonkun ulkopuolisen kanssa, meinaan, jos on suhteessa paskaa, niin eihän se siitä keskustelemalla kovinkaan paljoa huonommaks voi mennä. :-) Lasten takia kannattaa oikeesti tosiaan yrittää, niin kun itekin sanoit, ehkä miehes uhrautuis heidän vuokseen, vaikkei itse haluiskaan?

Kannattaa ehkä ajatella niitä asioita, joihin alunperin olet hänessä rakastunut silloin joskus, muo se on auttanut muistamaan, että osaahan tuo olla ihanakin. :-) Toinen mikä auttaa, on sen sanominen ääneen, että rakastaa toista, vaikkei siltä oikeesti juuri tuntuiskaan. Se helpottaa kun sen saa sanottua ja sillon kanssa muistaa ainakin joskus rakastaneensa... Ja sitä tavallaan alkaa puhua sitä rakkautta todeks taas. Kuulostaa varmaan ällönaivilta, mutta kaikki keinot on sallittuja parisuhteen pelastamiseks...

... vaan kun se sanominen tarkoittaa sitä, että minä sanon ja hän ei vastaa siihen mitenkään. Tuntuu jotenkin surkealta vinkujalta, kun tyhjää huutelee toista rakastavansa... Hän ei minulle niitä sanoja ole pystynyt sanomaan enää vuosiin. Ja kun otan asian puheeksi, hän sanoo, että sen voi myös osoittaa muulla tavoin. Ja kun kysyn, mitä ne tavat on, hän alkaa haukkua minua, kun en osoita hänelle rakkautta vaan sanon pelkkiä tyhjiä sanoja. Vaikka mielestäni se rakkaus on (ja olikin ennen) sitä arkipäivän rakkautta, myös hänen suunnaltaan; hipaisuja ohimennessä, toisen huomioonottamista, halauksia... Ja sitä kautta sitten suurempiakin huomionosoituksia. Minusta pelkkä seksi ilman mitään muuta arvostuksen elettä toista kohtaan tuntuu aika kylmältä.

Joo, kuulostaa tutulta...

Toisaalta ihan kiva, että ei ole suoranaisesti sitä mieltä ettei rakasta, vaikkei sanokaan sitä ääneen. Seksi ilman läheisyyttä on kyllä aika turhaa jyystämistä munkin mielestä.

Rakkauden osotusta on todellakin myös se, että pesee toisen pyykkejä, laittaa ruokaa, imuroi tms -niin tylsältä kun se kuulostaakin.

Mutta luuletko ettei se lasten takia suostuis juttelemaan ulkopuolisen kanssa? Lupaa sille seksiä heti ulkopuolisen tapaamisen jälkeen. :-D Meinnan kai se lapsiaan kuitenkin rakastaa niin paljon, että vois uhrautua yrittämään suhteen pelastamista -niiden takia?

Pitää vielä yrittää... Tänään vaan tuli taas niin kovasti takkiin, että tuntuu pahalta ja toivottomalta. Kiitos sinulle myötätunnosta ja lohduttavista sanoista.