Mitä älykkö/pohdiskelijanainen saa irti vauva-arjesta?

mitään ongelmaa sen suhteen, ettenkö olisi saanut jotain irti kulloinkin meneillään olevasta elämänvaiheesta.



Kivaa olla tyhmä, elämä on ilmeisesti aika helppoa :)

pikkuvauva-aika ole ollut antoisaa, vaikka lapsista pidänkin..

Aikaa pohdiskella ja suunnitella.

että mikä elämässä on tärkeintä. Onko se se lapsi vai se että tietää kaikista asioista paljon.

voihan sitä pohtia, jos järki juoksee... Kummasti alkoi tämänkin pohdiskelijan mietteet olla mollivoittoisia, kun et nuku edes yhtä kokonaista vuotta liki viiteen vuoteen...



Voihan siitä kirjoittaa taas yhden samaa kaavaa toistavan, "mullistavan" kirjan vauvavuodesta ja lastenkasvatuksesta, jos silmät pysyvät auki.

pohdiskella äidiksi tulemista ja sen tuomia muutoksia persoonassani. Moni arkipäivän tilanne sai aivan uuden perspektiivin. On ollut mielenkiintoista lueskella ihmisen kehityksestä ja havainnoida päälinjat omissa lapsissaan omine variaationeen.

joka täallaista kysyy, selittää.

-Perunaa vai porkkanaa?

-Kestot vai kerta?

-Käviskö syöttämässä vai herättäiskö Joren?

Opit myös huomaamaan, kuinka paljon vaativampaa/haastavampaa on opetella käsittelemään erilaisia tunteita kuin lukea paksua kirjaa.

Kyllähän sitä tulee vähemmän älykön/pohdiskelijankin mietittyä vaikka mitä. Kuten millainen oma äitini ja perheeni oli lapsuudessani? Millainen äiti minä haluaisin olla ja millainen olen? Miten voisin olla enemmän toivomani kaltainen äiti? Millainen lapseni on ja millaista kasvuympäristöä ja tukea hän tarvitsee? jne jne

on kirjoitettu monet syvälliset teoksetkin! Emotionaalisesti saa hirvittävästi virikkeitä ja elämänkatsomuksellisesti hirveästi uusia näkökulmia. Runoutta, kirjallisuutta ja syviä mietteitä on varmasti äitiydestä syntynyt niin kauan kuin kirjoitettua kieltä on ollut ja sitä ennen suusanallista kansanperinnettä on kerrottu äitien suulla.



Siinähän sitä on vaippaa vaihtaessa (ei vaadi niin paljon älyllistä keskittymistä kuin vaikkapa täyspäiväinen väikkärin kirjoitus) tilaa ja aikaa olla sisäisesti luova ja pohdiskella syntyjä syviä.

siitä että äidin aivot ei tulekaan housuun synnytyksessä.

vauva-aika on ahdistavaa?

Syy ei varmasti ollut vauvassa, vaan kympin kyvyissä käsitellä uusia, emotionaalisia haasteita. (esim. Vastuuta, jatkuvaa fyysistä läheisyyttä, riittämättömyyden tunnetta, väsymystä ym. ym.).

ihan niinkuin vauvan hoitaminen sopisi vain idiooteille.



Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin seurata ja pohtia niinkin monimutkaisen biologisen organismin kehitystä ihan alusta asti. Pohtia onko vauva "tabula rasa", kuinka paljon perinnölliset luonteenpiirteet ja ympäristön vaikutus vaikuttaa kehitykseen ja huom. ko äiti voi vaikuttaa siihen vauvan kohtaamaan ympäristöön n. 95%.

sopiiko tämä määrittely minuun, mutta mun mielestä oli tosi kiinnostavaa seurata omia reaktiota ja tunne-elämän ja skaalan muutoksia.



Totta kai se lapsen kasvun seuranta on myös hyvin palkitsevaa.



Näistä imetys/korvike/kesto/kerto jne. keskusteluista kai aika harva saa täyden älyllisen tyydytyksen.

voihan sitä pohtia, jos järki juoksee... Kummasti alkoi tämänkin pohdiskelijan mietteet olla mollivoittoisia, kun et nuku edes yhtä kokonaista vuotta liki viiteen vuoteen...

ainesta Prinsessa Ruususeksi :)

tarkoitetaan älyköllä? Mulla on takana yo-tutkinnon jälkeen 17v opiskelua ja työntekoa ja kyllä osaan nauttia tästä, ettei tarvii mennä töihin kirjoittamaan sivutolkulla tavaraa, kuten tähän saakka olen tehnyt.

Onhan tutkijan työ antoisaa, mutta oikeesti, kyllä myös aivotyöskentelyä tekevät ihmiset nauttivat siinä missä muutkin siitä, ettei tarvii joka aamu lähteä töihin.

Ajattelin jo nuorempana, että olisi ihanaa, jos lapsia tulisi sitten, kun on työelämää takana, että tulisi mukava tauko.

Onhan vauvan hoito (+ taaperon) nyt ihan erilaista mitä työelämä, mutta ainakin minulle on ollut tosi mieluisaa. En kaipaa yhtään työpöydän ääreen esittämään kysymyksiä ja etsimään niihin vastauksia. Kyllä sitä hommaa taas ehtii sitten lasten jälkeen painaa vielä ainakin 25v ennen eläkeikää.

Kyllä se siitä.

Itse olen ollut kokona nyt 2 ja 1/2 vuotta ja noin vuoden kotona olemisen jälkeen alkoi olla aika rankkaa. Yritin minäkin pohdiskella vaikka mitä kehityspsykologisia teorioita, mutta eipä niitäkään jaksa tuntikaupalla joka päivä miettiä, kuukaudesta toiseen!



Olin tottunut todella haastavaan aivotyöhön, joten hyppäys kotiäitiyteen oli valtava.



Tajusin kuitenkin sellaisen simppelin, mutta omalla tavallaan vaikean tosiasian, että kaikki on vain väliaikaista. Todella väliaikaista. Tämä on yksi elämänvaihe, jota tulen takuulla kaipaamaan muutaman vuoden päästä iltapäiväruuhkassa kiroillen ja syyllisyyttä lastenhoitoasioista tuntien. Opin siis nauttimaan tästä leppoisasta (ajoittain ainakin)kotielämästä kolme pienen lapsen kanssa. Niitäå aivoja ehtii kyllä käyttämään vielä moooooonta vuotta. Ja voihan täällä kotona lukea esim. hyviä romaaneja ja seuravata asioita muutenkin.



On ihanaa olla VAPAA menemään ja tulemaan just miten lystää. : ) Työelämässä ei tälläistä vapautta voi kokea. Ei deadlineja, ei pomoja, ei suorituspaineita! Ihanaa! : D



Lasten kanssa voi tehdä vaikka mitä, meillä ei juuri puistoissa istuta, vaan tavataan muita ihmisiä, shoppaillaan, käydään kahvilassa, rannalla, pitkillä kävelyilla (tuplarattaat ja koira, haaste sinänsä sekin). Nauti elämästä, heitä paineet ja aivot vähäksi aikaa tosiaan narikkaan. Elämä on nyt ja se on kivaa. : )

Ihan niinkuin aitiyslomalla ei voisi muuta miettia kuin vaippa/imetys/vauvanvaatejuttuja. Vaikka niitakin oli ihan hauska mietiskella ja pohdiskella.

Niin ja netissa on muitakin sivuja kuin tama vauva-lehden keskustelupalsta.... jotkut jopa ihan fiksuja :-)



Esikoisen olessa vauva luin tooosi paljon. Kaikenlaista kirjallisuutta (kauno-ja tietokirjallisuutta)johon oli kerrankin aikaa paneutua. Vauvaa imettaessa oli ihana potkotella ja lueskella kirjoja.



Kakkosen kanssa tama harrastus ei onnistunut niin hyvin kuin paivisin tuli imettaesa lahinna lueskeltua vanhemmalle lapselle lastenkirjoja.