Voiko lapsi olla masentunut, jos ulospäin kaikki on ok,

mutta masentunut lapsi ei kyllä ole "pääsääntöisesti iloisen näköinen", ei varsinkaan vielä 7-vuotiaana.



Useimmat tuonikäiset lapset puhuvat että jotain tapahtuu "aina" tai "ei ikinä", vaikka oikeasti tapahtumatiheys on ihan keskiverto. Se ei ole liioittelua, lapset ihan oikeasti mielessään sillä hetkellä kuvittelevat, että se on "aina" tai "ei ikinä", mutta aikuisen homma on huomata ero - ja opastaa lastakin se näkemään.



Jos lapsella on pelkotiloja tai hän pidättelee itkua edes muutaman kerran viikossa (äpivistä puhumattakaan) häntä on ehkä syytä opettaa lohduttamaan itseään ja ohjaamaan ajatuksiaan johonkin hedelmällisempään suuntaan. Kyse ei todennäköisesti ole masennuksesta jos välissä on iloisia jaksoja, mutta eihän ne pelot ja niin edelleen terveellisiäkään ole.

mutta masentunut lapsi ei kyllä ole "pääsääntöisesti iloisen näköinen"

voi minusta olla iloinen vaikka voikin huonosti. Oma äitini on sitä mieltä että olin iloinen lapsi. Itse muistan lapsuuteni ahdistavana. Nyt aikuisena minulla on persoonallisuushäiriö. Samoin eräässä kuunnelmassa toinen persoonallisuushäiriöinen kertoi olleensa varsinainen hymytyttö, jonka iloisuutta kaikki ihastelivat.

Terapeuttini sanoi joskus että vaikutan todella normaalilta. Kun tutkittiin psykologisilla testeillä että mikä minua vaivaa, tuloksissa luki että peittää hyvin. Sitähän se minun lapsuus oli, oikean minäni peittämistä. Etteivät väsyneet, liikaa työtä tekevät, pikkuasioiden takia ainaista katastrofia elävät vanhemmat olisi ahdistuneet vielä lisää minun aidoista tunteistani. Muistan kerrankin kun meillä oli vieraita, miten juoksin sisarteni kanssa nurmikolla iloisesti kisaillen ja jo niin pienenä (ala-asteella) tajusin että tässä minä näyttelen iloista lasta.

ohjaamaan ajatuksiaan johonkin hedelmällisempään suuntaan.

selvitettäis miksi lapsella on paha mieli ja otettais tosissaan sen syy? Että paha mieli ei tule ilman syytä ja tarvitaan jotain muutosta, jossain asiassa. Edes siinä, että lapsi tulisi aidosti kuuluksi, eikä hänelle vain hoettaisi, että älä itke, ei siihen ole mitään syytä. Tunteesi eivät ole oikeita. Tukahduta ne.

ja sen sijasta, että lapsi opetettaisiin kantamaan vastuuta ydinsodanuhasta ja afrikan nälänhädästä ja stunameista kunnes hän itkee joka päivä, hänelle on viisaampia sanoa, että opettele ajattelemaan jotain sellaista, mille sinä VOIT jotain.



nimimerkillä jokseenkin tuon ikäisenä pakkoajatuksiin ja pelkotiloihin suistunut - mutta niistä vuosien jälkeen kuiville selvinnyt kakkonen, joka ei IKINÄ jättäisi lastaan pelkojen kierteeseen - se vain vahvistuu kun niitä jankataan tuolla lailla!

Tietääkseni lapsen paha olo liittyy erityisesti kaverisuhteisiin: hän on ujo ja hyvin herkkä aistimaan porukan ilmapiiriä. Hän pelkää tulevansa syrjityksi, vaikka käytännössä hänellä on kuitenkin leikkikavereita. Sisäinen epävarmuus ja pelko painavat päälle. Kaveripiiri on äskettäin muuttunut paikkakunnan vaihdoksen vuoksi, mikä varmasti vaikuttaa asiaan.



Toinen juttu on se, että lapsi on ERITTÄIN syvällisesti ja analyyttisesti ajatteleva. Vaikka olemme koettaneet suojella häntä maailman pahuudelta (uutiset ym), niin lapsi on liian nokkela pystyäkseen sinisilmäisesti ajattelemaan, että kaikki on aina hyvin.



Hän saattaa esim. ruveta pohtimaan jotain pelottavaa asiaa. Kun yritän lohduttaa ja rohkaista häntä ja pehmitellä asiaa ikätasoon sopivaksi, niin lapsi osaa aina kysyä vaikean kysymyksen: "entä jos sittenkin kävisi näin?", "mutta onko joku joskus kuitenkin tehnyt niin?", "mutta entä jos siinä asiassa kuitenkin käy niin ja se ihminen tekee noin, niin mitä sitten voi tapahtua?"



Minusta tuntuu, että lapsella olisi helpompaa, jos hän olisi vähemmän herkkä ja vähemmän analyyttinen perusluonteeltaan.



Mielestäni meillä on ihan normaali, tasapainoinen koti, jossa on tarjottu lapsille rakkautta, turvaa ja rajoja. En siis usko, että kotona olisi jotain pahasti pielessä ja siitä aiheutuisi lapsen paha mieli.

Nyt kun lapsi vielä puhuu asiasta eikä täysin esitä että kaikki on hyvin, niin hae apua. Kuraattori? Perheterapia?



Psykologi varmaan osaa selvittää paremmin onko joku vialla vai ei. Jos lapsella on jotain suurta kontollaan jota ei voi paljastaa - vaikkapa seksuaalista ahdistelua/hyväksikäyttöä jonkun toimesta, eikä tästä voi puhua kenellekään, niin tottakai se ahdistaa.

Niin kovat vaatimuksen on koulumaailmassa. Ope lyttää itsetunnon ja korostaa huonoja puolia ja se om iham ok äitien mielestä.

just toi "entä jos sittenkin kävisikin näin", jonka mkyllä kykenee keksimään mihin tahansa selitykseen siitä, miten aikuiset ihmiset kyllä estää ydinsodan ja miten tulivuoret ei purkaudu Suomessa - ja voin kertoa, että jos tuota kierrettä ei nyt lopeteta, se jatkuu teini-iässä sairauksien ja onnettomuuksien pelolla ja siihen voi kehittää ocd-rutiineja. Ja minun ohjeeni on, että ÄLÄ pehmitä asioita "ikätasoon sopiviksi" (ei sinun lapsesi tyhmä ole!) äläkä vakuuta, että joku muu hoitaa homman hänen puolestaan (kyllä hän myös tietää, ettei kukaan oikeasti hoida) Ihan oikeasti. Opeta lapsellesi tekniikka, jolla itseään ruokkivien pelon ajatusten kierre katkaistaan. Juuri noiden "entä jos sittenkin"-kysymysten kierre.



Tekniikka on sitä, että ajatukset väkisin ohjataan jonnekin muualle. Lukemalla, kirjoittamalla, maalaamalla, matematiikalla - melkein millä tahansa luovalla tai älyä vaativalla työllä. Jollain, mikä vaatii häntä käyttämään sitä nyt aivoisa yli jäävää kapasiteettia, joka ilman ohjausta purkautuu itsetuhoisesti noihin pelkoajatuksiin.