Muistellaan kouluaikoja

Vähän samalainen muisto oli. Olimme syksyisessä metsässä suunnistamassa. Maa oli täynnä keltaisia lehtiä ja tuoksui syksyn sienet ja ilma oli hyvin kostea. Siinä rasteja merkatessa  opettaja komensi hiljaisuutta ja osoitti taivaalle. 

- Sielä menee helikopteri. 

Jäimme katsomaan helikopteria hiljaa, kun se lensi ohi. Sen jälkeen jatkoimme toimintaa ja tilanne oli opettajalle hyvin merkittävä tapahtuma. Se näkyi hänen tärkeillä kettumaisilla kasvoilla. Hänen kotkansilmät näytti tyytyväiseltä helikopterin ansiosta. Pääsipä nokittamaan pojille laitteen oikean nimen, melkein kykenin kuulemaan sen hiljaisen hetken aikana Brothers In Arms kappaleen viimeiset 4.15 kohdasta lähtevän tilulilu-kitaroinnin soolon. Niin koskettava hetki se oli herralle. Me muut olimme toki nähneet helikoptereita ennenkin, eikä se luonut meissä samalaista nostalgiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän samalainen muisto oli. Olimme syksyisessä metsässä suunnistamassa. Maa oli täynnä keltaisia lehtiä ja tuoksui syksyn sienet ja ilma oli hyvin kostea. Siinä rasteja merkatessa  opettaja komensi hiljaisuutta ja osoitti taivaalle. 

 

- Sielä menee helikopteri. 

 

Jäimme katsomaan helikopteria hiljaa, kun se lensi ohi. Sen jälkeen jatkoimme toimintaa ja tilanne oli opettajalle hyvin merkittävä tapahtuma. Se näkyi hänen tärkeillä kettumaisilla kasvoilla. Hänen kotkansilmät näytti tyytyväiseltä helikopterin ansiosta. Pääsipä nokittamaan pojille laitteen oikean nimen, melkein kykenin kuulemaan sen hiljaisen hetken aikana Brothers In Arms kappaleen viimeiset 4.15 kohdasta lähtevän tilulilu-kitaroinnin soolon. Niin koskettava hetki se oli herralle. Me muut olimme toki nähneet helikoptereita ennenkin, eikä se luonut meissä samalaista nostalgiaa.

Ehkä Vietnamin sodan trauma? 

Kävin siellä mun entisen koulun pihalla ja ne lapset auko päätään toisilleen täsmälleen samalla tavalla kuin muistan kymmenen vuoden takaa. 

Aamu alkoi koulun pihalla kello 8.30. Ilma oli niin kylmä, että henkäys tiivistyi välittömästi valkoiseksi sumuksi ja ripsille muodostui jääkiteitä. Koulun seinää vasten nökötti rivi puisia Järvisen ja Karhun hiihtosuksia, joiden pohjat oli isä edellisenä iltana dynaamisesti tervannut ja voidellut sinisellä Rexillä kerrostalon kellarin hämärässä. Niskassa oli paksu, hieman pistelevä villapaita, sininen verryttelypuku ja kädessä nahkarukkaset, joiden sisälle äiti oli sitonut villalapaset. Päässä oli tietenkin se virallinen Säästöpankin tupsullinen pipo, joka painettiin korville niin, että otsaa alkoi kutittaa jo ennen kuin oli päästy ladulle.

Opettajalla oli tuuhea neuvostoliittolainen villaturkki, seisoi ladun varressa sekuntikellon ja ruutupaperivihon kanssa. Hän ei paljoa saivarrellut. ”Hiihtopäivänä ei lepuuteta, pojat! Matkaan, suoralla linjalla!” hän huusi, ja niin sitä lähdettiin latua murtamaan.

Suksien Rotta-vaijerisiteet paukkuivat nuhruisia ja kovia hiihtokenkiä vasten. Latu mutkitteli hämärässä kuusimetsässä, jossa lumi narskui painokkaasti jokaisella potkulla. Kukaan ei puhunut mitään; ainoa ääni oli suksien tasainen suhina ja sauvojen rouske hankea vasten. Joku kaatui mäessä, ja bambusauva napsahti poikki. Siitä selvittiin sitomalla narua ympärille ja periksi ei annettu.

Puolivälissä matkaa odotti se päivän suurin palkinto: laavu, nuotio ja herukkamehu johon kaikki poltti kielensä.

 Kyytipojaksi oli äidin voipaperiin käärimät reikäleivät, joiden väliin oli laitettu paksu siivu lauantaimakkaraa. Se voipaperin rasvainen tuoksu ja nuotion savu  oli jotain sellaista, mitä ei voi nykyään kokea enää koskaan sellaisenaan.

Kun eväät oli syöty ,niin hiihdettiin takaisin koululle posket punaisena, kirkas räkä nenän alla loistaen.

Pukuhuoneessa haisi märkä villa, hiki ja lattiaa vasten sulava lumi. Jalat olivat aivan poikki, ja pohkeita poltti, mutta olo oli levollinen ja puhdas. Illalla mentiin pihan työväenluokan poikien kanssa rakentamaan lumilinnaa.

Sitten äiti huutikin parvekkeelta iltapalalle. Taivaalla loisti tähdet, eikä me pojat huomattu pakkasta.

Heitin opettajaa tuolilla mielenterveys aseman koulussa se väisti. Pääsin pois koulusta kesken päivän ja sain kaksi taluttajaa ja rauhoittavaa lääkettä palkinnoksi.

Ihanasti kirjoitettu kuvaus hiihtoretkestä! Pääsin muistojen matkalle lapsuuteni laduille. Kiitos!

Vanha kunnon Oppikoulumuisto. Oli Terveysopin tunti ja katsoimme filmiä synnytyksestä. Pyörryin. Heräsin kun opettaja kantoi minua opettajien huoneen sohvalle tokenemaan.

Se miten piilottelimme ruokaa eri paikkoihin kun ei halunut syödä pahaa kouluruokaa. Tillilihaa perunankuorien alle piiloon jne.

Kävin neljä luokkaa kansakoulua ja aloitin oppikoulun, joka muuttui kesken koulunkäynnin peruskouluksi, mutta jatkoimme silti keskikoulun opetussuunnitelmalla loppuun asti. Muutaman vuoden nuorempi veljeni oli hieman harmissaan, kun hänellä ei ollut enää mahdollisuutta päästä "fiksujen kouluun".

Vierailija kirjoitti:

Vähän samalainen muisto oli. Olimme syksyisessä metsässä suunnistamassa. Maa oli täynnä keltaisia lehtiä ja tuoksui syksyn sienet ja ilma oli hyvin kostea. Siinä rasteja merkatessa  opettaja komensi hiljaisuutta ja osoitti taivaalle. 

 

- Sielä menee helikopteri. 

 

Jäimme katsomaan helikopteria hiljaa, kun se lensi ohi. Sen jälkeen jatkoimme toimintaa ja tilanne oli opettajalle hyvin merkittävä tapahtuma. Se näkyi hänen tärkeillä kettumaisilla kasvoilla. Hänen kotkansilmät näytti tyytyväiseltä helikopterin ansiosta. Pääsipä nokittamaan pojille laitteen oikean nimen, melkein kykenin kuulemaan sen hiljaisen hetken aikana Brothers In Arms kappaleen viimeiset 4.15 kohdasta lähtevän tilulilu-kitaroinnin soolon. Niin koskettava hetki se oli herralle. Me muut olimme toki nähneet helikoptereita ennenkin, eikä se luonut meissä samalaista nostalgiaa.

Olisitte pärisyttäneet huulia sormella opettajalle ja joku olsi voinut open takana veivata korvan kohdalla posetiivin kahvaa.

HAMMER TIME! OOOO O, OOO OO  O O O OO  O O O O U Can't Touch This!!!