Miten nopeasti takaisin töihin lapsen äkillisen kuoleman jälkeen? Hirveät erot ihmisten välillä...
Täällä joku kertoi menneensä iltavuoroon lapsen äkillisen kuoleman jälkeen. Nyt Iltasanomissa kerrotaan äidistä, joka oli kaksi viikkoa pois töistä lapsen kuoltua tapaturmassa. Tiedän, että tuttavapiirissä on oltu pois viikon verran.
Suruhan ei ole sairaus minkä takia se ei oikeuta sairauspoissaoloon ja varmasti vaikeuttaa poissaoloa pienemmissä työpaikoissa.
Kommentit (56)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Töihin heti kun kykenee, kyllä sitä surua kantaa aina mukanaan, ei kannata jäädä makaamaan sen kanssa. Hieman helpottaa, jos välillä saa ajatuksensa muihin asioihin.
Sulla kokemusta? Et tiennyt että ihmiset eivät ole toistensa kopioita mitä tulee esim tällaisessa kriisissä selviämiseen ?
Tosi asia tuo aiempi on. Meillä menehty puolison lapsi. Puoliso sai reilu viikon sairaslomaa. Lääkäri ilmoitti, että lapsen kuolema ei ole syy sairaslomalle, ei myöskään suru. Akuutti stressireaktio oli jo käytetty. Minulla oli inhimillisempi lääkäri ja kaiken kaikkiaan olin kuukauden pois. En siis ole menehtyneen lapsen äiti. Kannoin vastuun muista lapsista ja ylläpidin perusturvan.
Mieheni ei muista mitään tuosta ajasta. Kertoi kyllä, että oli helpompi käsitellä asiaa, kun oli töissä ja arki pysyi tästä syystä kasassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Töihin heti kun kykenee, kyllä sitä surua kantaa aina mukanaan, ei kannata jäädä makaamaan sen kanssa. Hieman helpottaa, jos välillä saa ajatuksensa muihin asioihin.
Sulla kokemusta? Et tiennyt että ihmiset eivät ole toistensa kopioita mitä tulee esim tällaisessa kriisissä selviämiseen ?
Tosi asia tuo aiempi on. Meillä menehty puolison lapsi. Puoliso sai reilu viikon sairaslomaa. Lääkäri ilmoitti, että lapsen kuolema ei ole syy sairaslomalle, ei myöskään suru. Akuutti stressireaktio oli jo käytetty. Minulla oli inhimillisempi lääkäri ja kaiken kaikkiaan olin kuukauden pois. En siis ole menehtyneen lapsen äiti. Kannoin vastuun muista lapsista ja ylläpidin perusturvan.
Mieheni ei muista mitään tuosta ajasta. Kertoi kyllä, että oli helpompi käsitellä asiaa, kun oli töissä ja
Mies olisi voinut jäädä palkattomalle, laki antaa siihen mahdollisuuden. Miksi tätä niin kovin harva käyttää?
Minä menin pari tuntia lapseni kuoleman jälkeen jo töihin. Mutta se olikin syntynyt keskosena ja alusta asti tiedettiin, että se ei selviä. Eikä selvinnytkään, kuoli jo 3 päivän päästä. Se syntyi rv 24 vuonna 2004 ja lisäksi sillä on downin oireyhtymä, joten oli vain hyvä, että se kuoli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä pitempään surussa rypee, sitä varmemmin sen vangiksi jää.
Ei ole mitään sopivaa aikamäärää, mutta kannattaa muistaa, että monelle työ antaa muuta ajateltavaa. Jos on yksin kotona surunsa kanssa, ei kuitenkaan saa vainajaa palaamaan takaisin elämään, jota silti pitää elää eteenpäin.
Suru ei ole sairaus, se on tunne. Ei rakastunutkaan saan sairauslomaa tunteen vuoksi.
Enpä hetkeen ole kuullut erikoisempaa ajatusta. Surun ja rakastumisen tunteen vertaaminen sairasloman syyksi.
Ne ovat samanlaisia kaikenkattavia tunteita, akuutteja stressireaktioita, kuin salamaniskuja. Miksi suru on sairausloman arvoinen tunne, rakastuminen ei?
Tarvittaisiin lainsäädäntö, joka takaisi jokaiselle tuossa tilanteessa olevalle 3 kk palkattoman suruvapaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työ on surun surma, sanotaan. Antaisin kuitenkin kaikille rauhan surea omalla tavallaan ja jaksamisellaan. Ei vertailuja.
Niin luulis jopa että toipuu nopeampaan kun on pakko tehdä jotain, sitten välillä tulee itku ja kyyneleet.
Ensin on tietenkin hautajaisjärjestelyt ja hautajaiset... monesti kuulee että suru on päässyt totaallisesti valloilleen vasta niissä ja niiden jälkeen. Järjestelyt tekee jossain shokissa..
Itkevä bussikuski ja kirurgi ovat varmaan tehokkaita tehdessään töitä surun keskellä. Asiakaspalvelutyössä ei ole niin nuukaa vaikka siinä samalla parkuisi räkä valuen.
Loppupelissä harva sureva itkee 24/7.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työ on surun surma, sanotaan. Antaisin kuitenkin kaikille rauhan surea omalla tavallaan ja jaksamisellaan. Ei vertailuja.
Niin luulis jopa että toipuu nopeampaan kun on pakko tehdä jotain, sitten välillä tulee itku ja kyyneleet.
Ensin on tietenkin hautajaisjärjestelyt ja hautajaiset... monesti kuulee että suru on päässyt totaallisesti valloilleen vasta niissä ja niiden jälkeen. Järjestelyt tekee jossain shokissa..
Itkevä bussikuski ja kirurgi ovat varmaan tehokkaita tehdessään töitä surun keskellä. Asiakaspalvelutyössä ei ole niin nuukaa vaikka siinä samalla parkuisi räkä valuen.
Loppupelissä harva sureva itkee 24/7.
Minä menin vessaan itkemään aina välillä. Eihän töistä oikeastaan saanut pitää omia taukoja, mutta pakkohan se oli.
43, en voinut lainata. Ymmärsitkö lukemaasi? Mieheni koki voimaannuttavana sen töihin lähdön. Olet empatiakyvytön syyllistäjä.
Lapsia saa aina lisää ja uusia. Eikä tuo oo mikään tekosyy olla pois töistä.
Työ parantaa.
Vähän eri asia kuin oman lapsen kuolema. Et varmasti pysty edes kuvittelemaan miltä se tuntuu jollet ole sitä kokenut!
Kun äitini sairastui yllättäen vakavasti (ja kuoli sairauteen nopeasti), en todellakaan ollut työkykyinen. Pari päivää sinnittelin töissä, mutta lopulta tajusin, ettei ole mitään järkeä istua töissä, kun en edes tiennyt mitä siellä puhutaan saati, että olisin tehnyt jotain järkevää. Ei ole kenellekään hyödyksi, että istuin yhteistyökumppanin kanssa palaverissa, mutta minulla ei ollut kunnon muistikuvaa mistään palaveriin liittyvästä. Ajatukset olivat ihan muualla.
Mies olisi voinut jäädä palkattomalle, laki antaa siihen mahdollisuuden. Miksi tätä niin kovin harva käyttää?
Harvalla varmaan on varaa jäädä palkattomalle kovin pitkiksi ajoiksi.
Alaikäinen lapseni teki itsemurhan heinäkuussa. Olen ollut sairauslomalla siitä asti. En suinkaan ole jäänyt sänkyyn masentuneena makaamaan, vaan herään aamulla ja teen pitkän surulenkin koirien kanssa ja käyn uimassa ja itken lisää. Sitten olenkin jo valmis päiväunille. Joka päivä teen jotain sosiaalista tai käyn kriisiterapiassa, että saan puhua asiasta. Keskittymiskykyni on täysin olematon, ja olen jatkuvasti uupunut. Jos olen pidempään ihmisten ilmoilla, romahdan. Mieheni palasi töihin nopeasti, toinen lapsi käy koulua jaksamisensa mukaan. Ruokaa meillä ei jaksa laittaa oikein kukaan, eineksillä mennään ja yritän välillä siivota, ettei hukuta sotkuun ja mätäneviin kukkiin.
Työni on vaativaa asiantuntijatyötä. En voisi mitenkään vielä palata siihen. Vaikka toiset kavahtavatkin surutyö sanaa, sureminen kyllä käy tällä hetkellä ihan työstä. Itsesyytökset, jossittelut, kuolinyön muistikuvat, jotka palaavat mieleen, kun on väsyneimmillään. En toivoisi tätä pahimmallekaan vihamiehelleni.
Ite olin 4kk pois enkä olis ollut millään muotoa vielä silloin työkykyinen mutta oli toinen lapsi elätettävänä niin ei rahat riittäny olla pidempään pois yksin kun olin lasten kanssa.
Aikoinaan sisko tyttö kuoli, suru oli suuri niin tietenkin sisko sai sairaslomaa mutta en muista kauan niin ennenkun se loppui päätti mennä töihin että alkaisi arki sujua, oli vaikeaa sekin kun moni työkaveri halusi lohduttaa. Itse jokainen tietää jaksamisensa.
Itkevä bussikuski ja kirurgi ovat varmaan tehokkaita tehdessään töitä surun keskellä. Asiakaspalvelutyössä ei ole niin nuukaa vaikka siinä samalla parkuisi räkä valuen.