Miten nopeasti takaisin töihin lapsen äkillisen kuoleman jälkeen? Hirveät erot ihmisten välillä...

Oliko muutamien  tarkoituksena esitellä kyvyttömyyttään normaaleihin ihmisen tunteisiin kuten suruun, ahdistukseen, järkytykseen tai  empatiaan?

Jos, niin onnistuitte. Huolestuttaa, miten paljon hoitamatonta psyykkistä sairautta alustalla näkee.

Vierailija kirjoitti:

Työ on surun surma, sanotaan. Antaisin kuitenkin kaikille rauhan surea omalla tavallaan ja jaksamisellaan. Ei vertailuja.

Nämä työntekoa ylistävät sanonnat ovat niin rasittavia ja typeriä.

Mitä pitempään surussa rypee, sitä varmemmin sen vangiksi jää.

Ei ole mitään sopivaa aikamäärää, mutta kannattaa muistaa, että monelle työ antaa muuta ajateltavaa. Jos on yksin kotona surunsa kanssa, ei kuitenkaan saa vainajaa palaamaan takaisin elämään, jota silti pitää elää eteenpäin.

Suru ei ole sairaus, se on tunne. Ei rakastunutkaan saan sairauslomaa tunteen vuoksi.

Suru ei ole sairaus, mutta lähes kaikilla on läheisen kuoleman jälkeen jonkinlainen post-traumaattinen stressihäiriö. Sitä sitten kukin hoitaa eri tavoin.

Jotkut tarvitsevat jaa saavat pitkän sairasloman. Jotkut menevät töihin suruaan parantelemaan. Toisia töitä taas ei voi tehdä, jos ei ole ihan koko terässä. Tilanteet ovat erilaisia, etkä varmaankaan haluaisi esim lentokapteenin tai kirurgin olevan töissä surusta toistaitoisena? Et ehkä edes omien lastesi opettajan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu kuinka läheinen ihminen ja kuinka suuri suru ja shokki. Kun äitini kuoli, menin samana päivänä töihin. Kun isäni kuoli, olin työkyvytön kuukausia. Olin palkattomalla, koska enhän olisi saanut varmaankaan niin pitkää sairauslomaa.

Hämmentävää. 

Itse olet hämmentävä. 

Minustakin hämmentävää, miksi moiset erot työkyvyssäsi isän ja äidin kuoleman väleillä?

Ei kyse ole minusta, mutta tuossahan tuo aiempi jo kirjoittaa, että "riippuu kuinka läheinen ihminen". Esimerkiksi.

Kannattaa pyrkiä jotenkin sivistämään itseään, jos ei tämän verran voi ajatella asiaa eri kantilta ja pohtia mahdollisia syitä. 

Ihmiset ja tapaukset voivat olla kovin erillaisia. En vähättele mitään tai ketään mutta en voi tietää henkilökohtaisista suhteista. Omassa tapauksessa varmaan päättäisin päiväni jos oma lapsi menisi joten töistä ei ole puhumista

Vierailija kirjoitti:

Työ on surun surma, sanotaan. Antaisin kuitenkin kaikille rauhan surea omalla tavallaan ja jaksamisellaan. Ei vertailuja.

Niin luulis jopa että toipuu nopeampaan kun on pakko tehdä jotain, sitten välillä tulee itku ja kyyneleet. 

 

Ensin on tietenkin hautajaisjärjestelyt ja hautajaiset... monesti kuulee että suru on päässyt totaallisesti valloilleen vasta niissä ja niiden jälkeen. Järjestelyt tekee jossain shokissa..

Vierailija kirjoitti:

Mitä pitempään surussa rypee, sitä varmemmin sen vangiksi jää.

Ei ole mitään sopivaa aikamäärää, mutta kannattaa muistaa, että monelle työ antaa muuta ajateltavaa. Jos on yksin kotona surunsa kanssa, ei kuitenkaan saa vainajaa palaamaan takaisin elämään, jota silti pitää elää eteenpäin.

Suru ei ole sairaus, se on tunne. Ei rakastunutkaan saan sairauslomaa tunteen vuoksi.

Enpä hetkeen ole kuullut erikoisempaa ajatusta. Surun ja rakastumisen tunteen vertaaminen sairasloman syyksi. 

Ja miksi asia on nyt sinulle aloituksen tekemisen arvoinen ongelma?

Kaipa tuo henkilökohtaista on, mutta aina kyllä sanottu, että töihin kannattaa palata nopeasti takaisin eikä jäädä kotiin rypemään Kyllähän se totta varamasti myös, koska joutuu tekemään muutakin kuin itkeä kotona. 

Sisko kuoli parikymppisenä äkillisesti. Isä on yrittäjä ja oli töistä pois ainakin viikon tai pari. Ehkä muutaman päivän päästä tai samalla viikolla vastaili sähköposteihin jne., mutta jätti kyllä työt muuten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä pitempään surussa rypee, sitä varmemmin sen vangiksi jää.

Ei ole mitään sopivaa aikamäärää, mutta kannattaa muistaa, että monelle työ antaa muuta ajateltavaa. Jos on yksin kotona surunsa kanssa, ei kuitenkaan saa vainajaa palaamaan takaisin elämään, jota silti pitää elää eteenpäin.

Suru ei ole sairaus, se on tunne. Ei rakastunutkaan saan sairauslomaa tunteen vuoksi.

Enpä hetkeen ole kuullut erikoisempaa ajatusta. Surun ja rakastumisen tunteen vertaaminen sairasloman syyksi. 

Ilman rutiineja syntyy helposti kierre, ajautuu masennukseen.. Kaikki suosittelevat mahdollisimman nopeaa paluuta arkeen, vaikka itsestä ei siltä tuntuisikaan. Mitä pitempään pois, sen hanakalampi palata ja miten pitempään pois sen enemmän velloo yksin asian kanssa. 

Itse sairaistuin masennukseen perheenjäsenen kuoleman jälkeen Jäin kotiin, kunnes en enää päässyt ylös sängystä. Tätä kesti pari vuotta, kunnes elämä muuttui ihan sillä, että perheeseen tuli uusi uusi jäsen, koiranpentu, joka piti huomioida koko ajan.. Elämään tuli rytmi, arki, ja palasin opiskelemaan, valmistuin ja ollut jo vuosia työelämässä. 

Siksi sanon, että paluu arkeen mahdollisimman pian, vaikkakin olisi vaikeaa, on kaikkein parasta. Yksin jääminen ja 24h/vrk asian vellominen mielessä ei ole hyväksi kellekään. 

Osa voi olla työkyvyttömiä lopullisesti tai vuosia vaikkei sitä tunnustetakaan, jos on eroja, kiusaamista ja ikäviä asioita. Ellei ole joku robotti. Parantua osaksi voi, mutta ihmisillä voi olla myös fysiikassa haasteensa ja monet muut tekijät.

Oman lapsen kuolema on ihmiselämän suurin kriisi. Sitä ei mitenkään voi verrata johonkin vanhan vanhemman kuolemaan. Moni menettää lapsen kuollessa pysyvästi työkykynsä. Yleensä myös vanhempien avioliitot kaatuvat suruun.

Vierailija kirjoitti:

Suru ei ole sairaus, mutta lähes kaikilla on läheisen kuoleman jälkeen jonkinlainen post-traumaattinen stressihäiriö. Sitä sitten kukin hoitaa eri tavoin.

 

Jotkut tarvitsevat jaa saavat pitkän sairasloman. Jotkut menevät töihin suruaan parantelemaan. Toisia töitä taas ei voi tehdä, jos ei ole ihan koko terässä. 

Niimpä. En usko että minä esim heti kykenisin töihin kun oman lapsen menetettyä niitä lapsia hierotaan naamaan ja tietoisuutta ettei mulla enää....En taitaisi olla hyvää mainosta kenties nukkumattomana ja naama turvoksissa. Työ vaatii panostuksen täysillä ja aivoja. 

Ihmisten tarpeita ja kokemuksia ei voi niputtaa ja sanoa että on jokin yleispätevä tapa. 

Mulla on kolme työkaveria, joilta kuollut vanhempi tässä parin vuoden aikana. Yksi oli sairaslomalla 8 päivää, yksi Päivän palkattomalla ja yksi ei ollenkaan. 

Yksi menetti lapsenlapsensa, 0 sairaslomapäivää. 

Kaikki sanoivat että rutiinit (herääminen, aamupala, Ajo töihin, työpäivä, kaupassa käynti jne.) auttoivat pysymään elämän syrjässä kiinni. Suru oli läsnä mutta elämä pysyi kasassa. 

Jokainen heistä suri, kovastikin, mutta koki että töissä käynti ja arki auttoivat surum käsittelyssä.

Johonkin helppoon tai suorittavaan työhön voisin mennä nopeastikin.

Oma työni vaatii niin paljon luovuutta ja ajattelua, ettei varmaan onnistuisi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kolme työkaveria, joilta kuollut vanhempi tässä parin vuoden aikana. Yksi oli sairaslomalla 8 päivää, yksi Päivän palkattomalla ja yksi ei ollenkaan. 

Yksi menetti lapsenlapsensa, 0 sairaslomapäivää. 

Kaikki sanoivat että rutiinit (herääminen, aamupala, Ajo töihin, työpäivä, kaupassa käynti jne.) auttoivat pysymään elämän syrjässä kiinni. Suru oli läsnä mutta elämä pysyi kasassa. 

Jokainen heistä suri, kovastikin, mutta koki että töissä käynti ja arki auttoivat surum käsittelyssä.

Tässäkään ei kukaan ole menettänyt omaa lastaan. Se on mielestäni vielä vähän eri asia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kolme työkaveria, joilta kuollut vanhempi tässä parin vuoden aikana. Yksi oli sairaslomalla 8 päivää, yksi Päivän palkattomalla ja yksi ei ollenkaan. 

Yksi menetti lapsenlapsensa, 0 sairaslomapäivää. 

Kaikki sanoivat että rutiinit (herääminen, aamupala, Ajo töihin, työpäivä, kaupassa käynti jne.) auttoivat pysymään elämän syrjässä kiinni. Suru oli läsnä mutta elämä pysyi kasassa. 

Jokainen heistä suri, kovastikin, mutta koki että töissä käynti ja arki auttoivat surum käsittelyssä.

Tässäkään ei kukaan ole menettänyt omaa lastaan. Se on mielestäni vielä vähän eri asia. 

Se kuolintapa on myös aika oleellista. Vanhan ihmisen pitkään sairauteen kuoleminen saattaa olla lähinnä helpotus omaisille kuin järkytys. Sen sijaan esim. tapaturmainen tai muuten yllättävä kuolema on aivan eri asia. Tuolla joku kertoi puolison kuolleen yöllä vierelle. Miettikää mikä shokki herätä tilanteesta yksin. Siihen tulee vielä poliisitkin tarkistamaan tilanteen.