Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
PItkän ystävyyden loppu :(
16.06.2010 |
Onko muita, joilla olisi kokemusta pitkä ystävyyden loppumisesta? Minulla oli ystävä, jonka olin tuntenut n. 4-5-vuotiaasta asti. Hän muutti samaan kaupunkiin kuin missä asuin ollessani 12-vuotias. SIitä lähtien vietimme tosi tiiviisti aikaa yhdessä n. kolmen vuoden ajan. Olimme koko ajan yhdessä. Kun menin lukioon, tilanne muuttui, mutta silti pidimme yhteyttä, vaikka välillä harvoinkin. MYöhemmin muutin toiseen kaupunkiin, mutta yhteys säilyi silti.
Tämä ystävä piti minua luottoystävänään ja kertoi minulle paljon huoliaan ym. Minä kuuntelin, vaikka minusta välillä tuntui, että minun asiani eivät olleet yhtä tärkeitä ja minun kuulumisiani ei kovin suurella mielenkiinnolla kuunneltu. Olin kuitenkin hyvä ja luotettava ystävä, ja ystäväni tukena.
Sitten alkoi omaankin elämään tulla sen kokoisia murheita, että en enää jaksanut olla pelkkä kuunteleva olkapää. Sanoinkin suoraan, että en jaksa aina vaan kuunnella ja että minusta tuntuu, että en saa tarpeeksi tilaa suhteessamme. 'Ystävä' veti totaalisen raivarin ja sanoi, ettei ole viihtynyt minun kanssani pitkään aikaan kun en kuulemma puhu mitään, ja hän saa koko ajan keksiä sanottavaa. Olin järkyttynyt, koin antaneeni niin paljon, mutta en sanut mitään kiitosta tästä vaan pelkkää haukkumista, minun olisi pitänyt antaa vielä enemmän...? No, välit ovat olleet nyt pari vuotta poikki, ja olen vieläkin shokissa kun ystäväni oli niin eri maata kuin luulin. Hän ei arvostanut minua lainkaan loppujen lopuksi.
Kommentit (14)
En moittisi sinun ystävääsi ollenkaan sanomisistaan. Ja ihan oikeasti, tarvitseeko näin aikuisiällä alkaa ripittää ystäviään tuolla tavalla? Jos joku ärsyttää, niin sitten voi nähdä häntä vähän vähemmän. Mutta kenelläkään ei ole velvollisuutta muuttua sellaiseksi, kun sinä haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ystävä ei ole vain likaämpäri johon dumpataan kaikki pahamieli.
Parhaan ystäväni kanssa hyvin harvoin avaudutaan mistään todella henkilökohtaisista asioista ja jos niin tehdään niin asian annetaan sen jälkeen olla. Tiedän paljon ystävyksiä jotka kokoontuvat yhteen vain valittaakseen kilpaa. Kuka sellaisen kanssa haluaa olla tekemisissä pidemmänpäälle.
Jos ahistaa niin sanotaan että ahistaa ja tiedustellaan syytä ja yritettään helpottaa toisen oloa eikä heitetä heti kehiin niin mullakin ja plaa plaa.
eli en esim aina vastannut puhelimeen kun tämä ystävä soitti, tai yritin lopettaa puhelun lyhyeen. Joskus yritin myös puhua omista asioistani ponnekkaammin, mutta hän ei juuri kommentoinut, tuntui odottavan vaan omaa vuoroaan taas puhua asioistaan.
Se, että sanoin pahasti, johtui siitä, että olin antanut pahan olon vuosikausia patoutua. Tiedän, että minun olisi ehkä pitänyt hienovaraisemmin sanoa asiasta, mutta en vaan siihen pystynyt.
Mutta siis 'ystävyytemme' oli vuosikausia sitä, että puolen tunnin puhelun aikana minä sanoin ehkä korkeintaan viisi lausetta, lopun ajan puhui ystäväni. Kuka sellaista jaksaa?
Mutta siis 'ystävyytemme' oli vuosikausia sitä, että puolen tunnin puhelun aikana minä sanoin ehkä korkeintaan viisi lausetta, lopun ajan puhui ystäväni. Kuka sellaista jaksaa?
jaksaisin väkisin puhua itsestäni kun selvästi huomaan, että toista ei kiinnosta. Eli en osannut tuputtaa itseäni ja tuoda itseäni väkisin esille, mikä taito olisi ollut aika oleellinen tämän kyseisen henkilön kanssa.
Miten oikeasti joku voi olla niin törkeä, että pitää minua likasankonaan monta vuotta ja sitten dumppaa kun osaan vähän puolustaa oikeuksiani? Sympatiaa, kiitos! t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enkä nyt lähde analysoimaan että kumpi on ollut näissä tapauksissa "oikeassa tai väärässä" tai kummassa olisi ollut korjaamisen varaa. Pitkissä ystävyyssuhteissa vaan tulee usein tuo vaihe (loppu?) että ollaan ihan erilaisia mutta sitä ei vaan jotenkin tajuta - tai sitten toinen huomaa ja toinen ei. Ajatukset ja arvot ei vaan enää natsaa mutta asioista on vaikea puhua.
mä olin aikoinaan ihan sairaan väsynyt lapsen pitkän sairastamisen aikana ja tuo vaihe oli muutenkin vaikea elämässäni. mä en jaksanut sitä parhaan ystävän jatkuvaa soittamista, sitä puheen tulvaa, sitä syyllistämisen määrää jos en jaksanut vastata puhelimeen, jos piti lopettaa kesken kun lapsi itki... Hän oli lapseton, me ei enää ymmärretty toisiamme. Mä patosin sisälleni sitä raivoa kun minua syyllistettiin siitä että en jaksanut lähteä hänen kanssaan baariin vaikken ollut nukkunut kunnolla kuukausiin jne... Se ihminen teki vaan minut hulluksi ja nyt ei olla oltu vuosiin tekemisissä. Mä myös inhoan itseäni ja omaa arvostelukyvyn puutetta että pidin hyvän ystävänä ihmistä joka loppuvaiheessa vaan kiusasi.
Ystävä lähes lapsuudesta saakka, oli mukava ihminen, kävimme hyviä keskusteluja jne. Vaan vuosien saatossa pikkuhiljaa ystävyys muuttui siihen suuntaan, että hän pui ongelmiaan minulle. Oli ongelmia miestn kanssa, perheenjäsenten kanssa ja sitä rataa. Osa ongelmista oli ihan todellisia, ja osa omaa draamahakuisuutta. Joka tapauksessa kuuntelin ja kuuntelin ja kuuntelin.
Pikkuhiljaa huomasin olevani jonkin sortin terapeutti. Kaikki räjähti käsiin kun itselleni tuli huolia ja olisin kaivannut kuuntelijaa, mutta ystävällä oli muka kiire.
Ja toinen tikku mikä katkaisi kamelin selän oli se, että minulla oli muitakin ystäviä joilla oli murheita ja jotka "kaipasivat olkapäätäni". Mutta ero oli siinä että sain heiltä itsekin tukea kun sitä tarvitsin.
No, alkuun mietin mitä teen kun katkaisen välit. Tuntui kamalalta, mutta kun aikaa kului huomasin miten ihanaa on kun ei tarvitse koko ajan olla "kuuntelijana" ja tukijana jonkun ongelmissa. Kirjaimellisesti vapaa-aikaa jäi paljon enemmän, ja muutenkin iso taakka lähti harteilta pois.
Kyse on siitä, että yleensä ystäville antaa voimaa ja heiltä myös saa sitä. Tämä ystäväni oli "energiasyöppö" joka oli (jälkikäteen sen tajusin) hyvin ITSEKÄS ihminen. Hän vain otti, ei ymmärtänyt stä että ystävyys on vastavuoroista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En moittisi sinun ystävääsi ollenkaan sanomisistaan. Ja ihan oikeasti, tarvitseeko näin aikuisiällä alkaa ripittää ystäviään tuolla tavalla? Jos joku ärsyttää, niin sitten voi nähdä häntä vähän vähemmän. Mutta kenelläkään ei ole velvollisuutta muuttua sellaiseksi, kun sinä haluat.
Siis vältellä toista ja jättää hänet ihmettelemään, mitä ystävyyssuhteella on tapahtunut, kun toinen kohtelee kuin ruttotautista!
Aikusimaista sen sijaan on sanoa suoraan, jos joku mättää. Sanavalinnoissa kannattaa olla tarkka, mutta ilman muuta voi sanoa, että "koen, että sinä et oikein jaksa kuunnella minun huoliani."
Jos siitä toinen hermostuu, saa hermostuakin. Lapsellista alkaa raivota ja hyökätä vastaan - syytöksiin voi tietenkin vastata asiallisesti.
Ystävyyssuhde on aika lailla samanlainen kuin parisuhdekin: tuntemuksistaan ja loukkaantumisista pitää voida keskustella, asiallisesti ja syyttelemättä. "Minusta tuntuu" on hyvä aloitus, ja sanoja "sinä AINA sitä-ja-tätä" kannattaa välttää.
minulla on vaativa työ enkö toimi ENÄÄ ilmaisena "psykologina" iltaisin
pari ystävää on saanut herneen nenään eikä ota yhteyttä mitenkään- so what???
---
ps. itse katkaisin välit yhteen "ystävään" joka vähätteli 10 v kestänyttää lapsettomuuttani- se meni niin vyön alle kesken vuosien turhien lapsettomuushoitojen, etten voinut enää olla häneen yhteydessä
----
t. nykyään kahden lapsen av-äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävyyssuhde on aika lailla samanlainen kuin parisuhdekin: tuntemuksistaan ja loukkaantumisista pitää voida keskustella, asiallisesti ja syyttelemättä. "Minusta tuntuu" on hyvä aloitus, ja sanoja "sinä AINA sitä-ja-tätä" kannattaa välttää.
Minun tapauksessa tämä ex-ystävä oli täysin kykenemätön ottamaan vastaan mitään tallaista palautetta. Hän ei vaan kestänyt sitä, että minulla ei ollut enää samanlaista mahdollisuutta olla ystävien kanssa tai jutella puhelimessa jatkuvasti...
Tiedän että narsisti-diagnoosit ovat aika negatiivisia tällä palstalla mutta joku saattaa ymmärtää että tietystä ihmistyypistä ei pääse eroon muuta kuin lopettamalla yhteydenpidon.
sanomalla, että ystävyys ei ole enää vastavuoroista. Kerroin rehellisesti, miltä minusta tuntui ja välttelin haukkumista. Käytin sanoja 'usein minusta tuntuu siltä' jne. Ystäväni ei ollut yhtä tahdikas, vaan aloitti haukkumisen tyyliin 'vituttaa' jne. Lopuksi sanoin aika pahasti, kun olin ihan nurkkaan ajettu. Se vähän harmittaa, mtta minkäs teet jälkeenpäin. t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en tietenkään osaa sanoa tähän kyseiseen ystävyyteen koskien mitään koska en tunne taustoja. kerron vain oman esimerkkini miten myös voi asiat olla. itselläni on kyllä ollut ongelmia erään ystäväni kanssa, joka ei ilmeisesti halua puhua minulle. Koitan kysellä kuulumisia mutta vastakaikua ei tule. Sitten joudun puhumaan omista asioistani enemmän, koska muuten emme puhuisi mistään. Kyse ei ole siitä ettei minua kiinnostaisi ystäväni asiat. En tiedä olenko sitten jotenkin aiheuttanut sellaisen tilanteen että hän ei minulle halua enää avautua, eikä muutenkaan keskustella ystävyytemme tilasta. Tilanne on tietenkin kehittynyt pikkuhiljaa. Muutenkin tuntuu että pahaa mieltä, kateutta ym. on ilmassa hirveästi, mutta en pysty yksin asioita muuttamaan jos toinen ei siitä halua kanssani keskustella. Että vinkiksi vain kyllä ihan minkä ikäisenä tahansa pitäisi puhua ja suoraan pitkin matkaa, eikä vasta sitten kun asiat ovat "liian suuria" käsiteltäviksi. Itse kadun etten selvittänyt asioita jo ennemmin. Muuten tulee tällaisia mätäpaiseita, jotka vain kasvavat ja jos niitä ei haluta korjata (puhumalla) ne lopulta räjähtävät.
Lopetin monta ihmissuhteita,joissa koin olevani hyväksikäytetty likaämpäri. Aina minä autoin ,mutta minua ei ikinä autettu. Nyt se on loppu. Minua ei enää kukaan hyödynnä tai pura pahaa oloaan minuun. Ja voi miten kevyt olla!!!
Alue: Aihe vapaa
Olette vaan kasvaneet erilleen.
Lapsuus ja nuoruus on niin erilaista aikaa, eikä oma identiteetti ole kehittynyt.