Uskallatko lähettää lapsesi vaihto-oppilaaksi?

Kielen opin hyvin, ja jäi kavereitakin. Mutta 16-17 -vuotias on aika nuori olemaan kokonaisen vuoden pois perheensä luota. Itse esitin isoa ja itsenäistä, mutta oli kova ikävä siitä huolimatta, että elämä väkivaltaisessa alkoholistiperheessä ei ollut kovin ruusuista. Vaihto-oppilasvuosi tuntui hylkäämiseltä. Vanhempani eivät soittaneet kertaakaan, minä yhden kerran jouluna.



Tietysti toi voi mennä hyvin eri tavalla ja meneekin, suurimmalla osalla nuorista. Mutta vaihtarivuoden kokeneena en haluaisi lähettää lapsiani vaihtariksi. Yliopistovaihto on eri juttu, vuoden poissaolo sopii mielestäni paremmin nuorelle aikuiselle kuin teinille.

mutta olen nyt kallistumassa siihen että ottaisimme tänne meille kesä-aupairin huolehtimaan lapsista vaikka kuukauden kun minulla ja miehellä on kuitenkin lomaa vain 4vkoa ja kesäloma on kuitenkin pitkä. Lapsi on nyt kolmannella joten ehkä ihan ensi kesäksi ei vielä harkita mutta vuoden päästä alamme varmaan etsimään ehdokasta kun kielitaito lapsella on vähän parempi. Silloin varmaan arkipäiväiset asiat voisi jo sujua ja ainahan voi äidille ja isälle soittaa jos tarvitsee tulkkausapua.

Minusta oli rankkaa asua perheessa (perheen isalla oli mm. mielenterveysongelmia, joista sain kuulla tosin vasta vuoden jalkeen, mutta ne aiheuttivat jannitteita perheen sisalla), ja olin vuotta nuoremman "vaihtarisiskon" armoilla mm. niin etta hanella oli auto ja ajokortti ja koska asuimme maalla, en kirjaimellisesti paassyt ovesta ulos ilman hanta. Hanella taas oli syomishairio (anoreksia, ei syonyt mitaan pitkiin aikoihin ja pyortyili, joka oli "kivaa" etenkin koska jouduin istumaan hanen kyydissaan autossa) ja muitakin ongelmia, mm. lopetti puhumasta kerran minulle kokonaiseksi viikoksi muttei suostunut kertomaan syyta. Olisihan perhetta periaatteessa voinut vaihtaakin, mutta oma organisaationi antoi hyvin selkeasti ymmartaa etta jos vaihdan niin syy on omassa sopeutumiskyvyttomyydessani, ja avunsaanti oli nihkeaa. Niin sitten sinnittelin tassa perheessa loppuun asti. Itse lahettaisin lapseni ulkomaille yliopistoon tms. oppimaan kielta, saisivat asua asuntolassa eivatka olisi jonkun sattumanvaraisen perheen armoilla.

Minäkin olin 16-17-vuotiaana vuoden vaihtarina enkä välttämättä päästäisi omiani noin nuorena vielä maailmalle. Minulla oli upea vuosi jonka aikana saavuttamallani kielitaidolla on ollut minulle valtavasti iloa ja hyötyä myöhemmin elämässä, mutta tosiaan tuossa iässä on vielä niin nuori ja herkkä että olen kallistunut sille kannalle, että olisi hyvä odottaa vähän vanhemmaksi ennen kuin lähtee maailmalle yksin. Minulla oli periaatteessa tosi ihana perhe, mutta koin myös noita sisarusongelmia eli perheen tytär oli minulle todella mustasukkainen ja oli lähes koko vuoden tosi ilkeä, ei juuri huomioinut minua mitenkään, ei vastannut tervehdyksiini ym. Siitä jäi pahat arvet itsetuntoon ja minulla puhkesikin syömishäiriö kotiin päästyäni.

itse olin myös tuon ikäisenä vaihtarina. Vuosi oli todella rankka, mutta muutti kertakaikkisen ratkaisevasti elämäni. En ikinä jättäisi tarjoamatta omalle lapselleni samaa mahdollisuutta. Minusta lapsesta pitää pystyä päästämään myös irti ja luottamaan, että hänellä siivet kantaa. Tietenkin niin, että kotiin saa aina häpeilemättä palata, jos ei kestäkään todellisuutta ulkomailla.



Olin vielä tosi vaarallisessa maassa, mutta hyvin turvatusti isäntäperheeni vahtimana.

En tiedä, mitä yhdelle sukulaiselle kävi vaihtarivuotenaan, mutta sen jälkeen kaikki alamäkeä. Fiksu nuori, joka joutunut psykoosiin ja syö nyt masennuslääkkeitä ja rauhottavia..sen tiedän, että siinä perheessä kävi jotain..liittyen isään..edessä oli siirto toiseen perheeseen, mutta kys. nuori on nyt lapseton 34v ja käy psykiatrilla puhumassa vaihtarivuodesta..ei kykene parisuhteeseenkaan...anoreksiaankin sairastui. En tarkoita, ettei hyvää vuotta voisi olla! Mutta läheltä nähneenä en uskalla ikinä päästää omiani..(jos joku ihmettellee, mistä olen tietoni kaivanut, niin kys. ihminen näytti itse psykiatrin lausuntoja mulle joskus, että ymmärtäisin paremmin ja uskaltaisin antaa olla tekemissä lasteni kanssa..kun tuo rikki oleva ihminen oli musta vähän pelottava...vaikken sitä sanonut, mutta kaiketi vaistosi)

Olin lukion ekan jälkeen vuoden vaihdossa ja oli todella mahtava kokemus. Kokemus josta on ollut todella paljon hyötyä.

En tosin lähettäisi jenkkeihin vaan mielummin euroopan alueelle. Tosin moni ystävä on ollut jenkeissä ja 95% prosenttisesti kaikilla vuosi oli positiivinen.

Opin paljon ja kokemus kasvatti minua ihmisenä, mutta omaa lastani en lähettäisi...Kyllä se niin paljon raskaampi kokemus oli, kuin ikinä olisin kenellekään tunnustanut. (varsinkaan vanhemmilleni, joille vaihtarivuosi oli tuolloin käsittämättömän suuri rahallinen uhraus).

tarkoitan siis yläaste-lukioikäisenä.



Olen asunut rapakon toisella puolella nyt aikuisiällä ja meno on siellä aivan erilaista kuin Suomessa. Piirit ovat todella suuret ja huumeita on esillä ja saatavilla samalla tapaa kuin täällä tupakkaa. Aseet ovat myös kuvioissa siinä missä täällä kännykät. Meidänkin perhetuttujen olohuoneen ikkunasta ammuttiin sisälle ohi ajavasta autosta ilman mitään syytä. Onneksi ei tullut muuta kuin rikkinäinen ikkuna.... (olivat itse jo nukkumassa makuuhuoneessa). Ja asuivat ihan normaalimaineiselle keskiluokkaisella alueella eli ei mikään ongelmalähiö. En siis luottaisi lukioikäisen järjenkäyttöön tuossa ympäristössä pätkääkään!



Olin itse aikoinani yläasteella kielikurssilla Englannissa. En päästäisi sinnekään. Oli aikamoista viinanläträystä koko reissu suurimmalla osalla kurssikavereita. Siellä kun saa alkoholia ja pääse ravintoloihin nuoretkin, meidän 15- kesäiset kielikurssilaisetkin. Ja varsinkin Lontoo ei ole mikään turvallinen paikka. Metrolla en itse uskaltaisi nyt aikuisenakaan ajaa ilta ysin jälkeen ja milläs mulla ne 15- kesäisetkään liikkuu?!



Jos lapseni haluaa myöhemmin lähteä ulkomaille yksin , saa mennä vasta kun on täysi-ikäinen. Esim. yliopistovaihtariksi tai töihin.



Me asuimme työkomennuksen vuoksi pidempään jokin aika sitten rapakon takana ja lapset oppivat siellä puhumaan enkkua yhtä hyvin kuin suomea. Voisitteko te lähteä työkomennukselle koko perhe?

pysyivätkö tahdissa siellä ja kotona? Useinhan se vuosi "menee hukkaan" koulunkäynnin kannnalta, eli jos neljäsluokkalaisena lähtee Suomesta vuodeksi ameriikkaan, niin sieltä ei palaa viidesluokkalaisena, vaan neljäsluokkalaisena... Kielitaito toki voi parantua. Tuliko lapsille kielitaidon takia käytöshäiriöitä tai turhautumista tai muita ongelmia? Oliko heillä avustajaa? Oliko toinen tiestä vanhemmista kotona?

...eli siis opin itsekin kylla kielen eli sikali sain vaihtarivuodelta sen mita lahdin hakemaankin. Mutta taman vuoden jalkeen (ja parin Suomessa vietetyn) menin ulkomaille yliopisto-opiskelemaan (en siis vaihtoon vaan pysyvasti), ja sain siita paljon enemman kuin koskaan vaihtarivuodestani, lahinna juuri siksi etta saatoin keskittya opiskeluun eika energiaa mennyt perheen kanssa taiteiluun (ja sain itse valita seurani ja ystavani). Hinta-laatu suhde oli myos parempi, koska yliopisto-opiskeluun ulkomailla sain opintotukea ja -lainaa, seka tutkinnon jolla sain nykyisen tyopaikkani. Tarkoitus oli siis vain sanoa etta on muitakin tapoja oppia todella hyvin vieraita kielia kuin tuo vaihtarius, ja omia kokemuksiani vertailtuani ajattelen etta se ei aina ole se paras tapa (vaikka en kiellakaan etta monien kokemukset ovat positiivisia).

Olin lukiosta vuoden USA:ssa ASSE-järjestön kautta. Vuosi oli antoisa ja kasvatti / itsenäistyin kovasti vuoden aikana ja kielen opin. Perhettäni ja kavereita ikävöin kyllä. Vaikka vuodesta jäi positiivinen fiilis, niin sanotaan vaikka että lyhyempikin aika olisi riittänyt, esim 3-6 kk. Eikö esim Lions-järjestö järjestä tällaisia lyhyempiä vaihtoja. Sijaisperheen valinta (turvallisuus, olosuhteet) ovat ensisijaisia vaihdon onnistumisen kannalta.

Koulu ei mennyt hukkaan eli laskettiin kouluvuodeksi. Ei tuolla lapsella nyt mitään käytöshäiriöitä ole :)

Toki jonkinasteista turhautumista, kun ei viitsisi jankuttaa enkun tunnilla luokkakavereiden kanssa lauseita "My name is Jill. What is your name?" :D

Suurin ongelma oli virkamiesten kanssa. Toisen kielen (kakkoskielen, joksi enkku lapsella luetaan) opetusta (siis tasoistaan opetusta kieliopissa ja kirjoittamisessa jne) tulee meidän kunnassa järjestää vähintään 3 viikkotuntia maahanmuuttajille jo ekasta luokasta lähtien. Virkamieheille ei meinanut mennä päähän, että maahanmuuttajiksi ulkoministeriö lukee myös paluumuuttajat. Ja paluumuuttajiksi pidempään ulkomailla vakituisesti asuneet ja takaisin Suomeen pysyvästi muuttaneet - eli myös meidän perhe.

Ei nuo mitään avustajaa tarvitse, ei Suomessa eikä rapakon takana. Kielen oppivat ulkomailla 6kk:ssa auttavasti ja 10 kk:ssa sujuvaksi. Tuntuu, että se kielitaito tuo lisää fiksuutta kaikilla osa-alueilla, sehän on tieteellisestikin osoitettu (loogista päättelykykyä mm.)

Ja minä eli äiti olin kotiäitinä ulkomailla.

t:11

pysyivätkö tahdissa siellä ja kotona? Useinhan se vuosi "menee hukkaan" koulunkäynnin kannnalta, eli jos neljäsluokkalaisena lähtee Suomesta vuodeksi ameriikkaan, niin sieltä ei palaa viidesluokkalaisena, vaan neljäsluokkalaisena... Kielitaito toki voi parantua. Tuliko lapsille kielitaidon takia käytöshäiriöitä tai turhautumista tai muita ongelmia? Oliko heillä avustajaa? Oliko toinen tiestä vanhemmista kotona?

lähdetään lukion 1. vuoden jälkeen eli noin 17-vuotiaana. Omaa lasta en mielelläni päästäisi, jos lapsi kovasti haluaisi niin sitten mietittäisiin vielä, mutta kyllä vuosi on pitkä aika pois kotoa ihan jo vanhemmankin kannalta. Lisäksi arveluttaisi se perhe millaisen lapsi saa, kun vaikka heillä on ne tutkimukset ja vierailut, että ketkä valitaan perheiksi niin silti niitä huonojakin tapauksia tulee. Minunkin mielestäni paljon järkevämpi vaihtoehto on lähteä vaihto-opiskelijaksi yliopistosta tai ammattikorkeakoulusta. Silloin lapsi on jo vanhempi eikä niin sinisilmäinen ja kokematon kuin nuorempana, lapsi voi asua opiskelija-asunnossa eikä ole tuota perhehässäkkää, että mahtaako tulla toimeen vai ei. Lisäksi uskon, että ihan opintojen kannalta paremman hyödyn saa lukion jälkeisissä opinnoissa ulkomailla.

kielen oppii 6 kk:ssä auttavasti ja 10kk:ssä sujuvasti ja silti heti ekana kuukautena pitäisi pystyä opiskelemaan historiaa ja biologiaa jne sillä kielellä, jota ei osaa. Eli tämä on mun ongelma viidesluokkaisen kanssa kun just suunnittelen matkaa. Epäilen, että opiskelusta ei tule mitään ja lapsi VOI tarvita rapakontakana koulussa avustajaa, joka paimentaa syömään oikeaan aikaan ja tunnille oikeaan aikaan ja katsoo että lapsi tajuaa, mitä tehtävää pitäisi tehdä jne. Epäilen myös, että ulkomanvuoden aikana ei opillisesti edetä luokallista, joten vaikka se kouluvuodeksi katsottaisiinkin, kaikki luokat on kuitenkin käytävä Suomessa palattua uudestaan läpi - ellen sitten opeta todella paljon lasta kotona, mutta jos koulupäivät on kovin rankkoja, se voi olla lapselta liikaa vaaadittu.



Mutta teillä ei siis tämmöistä kokemusta ollenkaan?

eikä niitä vuosia voi verrata. Ovat kaksi täysin eri asiaa eikä niitä voi verrata. On aivan eri asia asua perheessä, käydä koulua paikallisten nuorten kanssa, asua sen paikallisen kulttuurin keskellä kuin mitä opiskeluvaihto on.



On aivan totta, ettei kaikkia nuoria tulisi päästää vaihtoon. Vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten. En myöskään käsitä sitä, etteivät vanhemmat ole aktiivisesti yhteydessä isäntäperheeseen ja nuoreen. Paljon varmasti myös riippuu siitä, minkä järjestön kautta vaihtoon lähtee - ainakin aiemmin erot olivat huimia ja lause "laatu maksaa" pit paikkansa eli halvimmat järjestöt eivät olleet hyviä.

Itse olen ollut vaihtarina lukion 1. jälkeen Australiassa. Vuodesta jäi aivan upeat muistot, vaikka jouduinkin vaihtamaan perhettä. Minulla ei ollut kovinkaan suuri koti-ikävä, ehkä eniten oli ikävä kavereita. Ei oltu, eikä olla vieläkään mitenkään erityisen läheisiä vanhempieni kanssa ja olen ainoa lapsi.



Kyllä sitä kuitenkin pitää miettiä, että millaisen lapsen sinne lähettää. Onko tarpeeksi kypsä jne. Mutta koskaanhan ei voi tietää mitä elämässä käy. Voi olla onnistunut vaihtarivuosi tai sitten katastrofaalinen. Tärkeintä kai olisi, että jos ongelmia tulee, niin voi luottaa, että vaihtarijärjestö auttaa. Mutta eihän sitä tiedä, mitä elämä kotimaassakaan tuo tullessaan. Lasten on kuitenkin jossain vaiheessa annettava elää omaa elämäänsä. Eihän niitä neljän seinän sisällekään voi lukita.



Itse olen "haaveillut", että jos lapseni haluaisi vaihtariksi, niin yrittäisin järjestää hänet jonkun oman vaihtariaikaisen kaverin perheeseen! Olen vielä tekemisissä muutamien ystävieni kanssa, mutta saa nähdä mikä tilanne on, kun asia tulee ajankohtaiseksi. Lapseni ovat nimittäin vasta 2 ja 4. =)

on paljon tehokkaampaa 17-vuotiaana kuin 23-vuotiaana, vaikkei sitä kaikki ehkä usko. Mitä nuorempana uuteen kieli- ja kulttuuriympäristöön joutuu, sitä nopeammin ja tehokkaammin sen omaksuu. Olen joskus arvioinut lukioikäisten vaihtareina olleiden opiskelijoiden kielitaitoa ja toisaalta yliopistovaihdossa olleiden vastaavaa, ja sanoisin että ne vaihtarina olleet ovat oppineet kieltä yleensä paljon kokonaisvaltaisemmin, eli hallitsevat paremmin mm. intonaatiot, kielelle tyypilliset keskustelukonventiot yms. Mutta tietenkin teini on muuten epäkypsempi ottamaan itsestään vastuun.

Lukioaikana vaihtarina olleet puhuvat lähes natiivin tasoisesti kun taas opiskeluaikana vaihdossa olleet eivät yllä lähellekään samaa tasoa.

lähdin vaihtariksi Kanadaan 15-vuotiaana (kasin jälkeen) ja oli kyllä aivan mahtava kokemus, vaikka itsekin jouduin vaihtamaan perhettä.

Molemmat perheet olivat silti aivan ihania!



Ysivuoden sain hyväksiluettua vaihtarivuodella ja menin lukioon palattuani.

(Kävin ainoastaan ruotsin kertauskurssin)



Koti-ikävää ei ollut koko vuonna, vaikka olenkin tosi läheinen perheeni kanssa (tai ehkä juuri siksi). Ikävä tuli vasta kotiin lähdön aikaan, isäntäperhettä ja kavereita kohtaan. Heitä kun ei välttämättä koskaan näe enää. :(



Mutta siis lähetän kyllä tyttäreni vaihto-oppilaaksi, jos hän niin haluaa.