Vierailija567

Lähestytäänkö kaikkia naisia, ovatko kaikki kokeneet esim. ahdistelua?

Kun seuraa julkista keskustelua tai ihan vain naisporukoittenkin keskustelua, tai lukee vaikka tätä palstaa, niin saa käsityksen, että miehet lähestyvät naisia todella paljon: Baarissa ei voi juoda viinilasillista rauhassa, kun joku jo haluaa liittyä seuraan. Treffipyyntöjä satelee kuntosalilla, kahvilassa ja jopa töissä tai kaupan leipähyllyllä. Osa lähestymisistä on epämiellyttäviä: tuijotetaan ja seurataan kuntosalilla, taputellaan baaritiskillä pyllyä, ekojen treffien jälkeen lähetellään kuvia sukuelimistä...

Mä olen 45-vuotias nainen. Mua ei ole kertaakaan elämässäni pyydetty treffeille, jos nyt ei lasketa sitä, kun ex-puolisoni tapasin parikymppisenä festareilla ja sovittiin, että nähdään uudestaankin festarien jälkeen. Mua ei ole mies koskaan iskemismielessä lähestynyt kahvilassa, kuntosalilla, ravintolassa, töissä tai kaupassa. Baarin terassilla, vaikka olisin yksin, saan juoda aina viinilasini rauhassa. Mua ei ole koskaan kourittu eikä mulle ole ehdoteltu sopimattomia. 

Olen siis elämässäni seurustellut kyllä ja yksi ex-aviomieskin löytyy, mutta nämä tapaamiset ovat aina olleet humalahuuruisia kohtaamisia jossakin opiskelijabileissä ja olen tainnut tehdä aina itse aloitteen.

Sanokaa nyt suoraan, onko mun kokemus aivan poikkeuksellinen vai saako julkisesta keskustelusta vääristyneen kuvan siitä, että naisille satelee treffikutsuja koko ajan ja kaikkia ahdistellaan jatkuvasti?

Millaiset farkut keski-ikäiselle?

Olen 42 -vuotias nainen ja tuntuu kuin olisin jämähtänyt vuosien takaiseen tyyliini. Vanhat vaatteet eivät tunnu istuvan enää kunnolla ja kaipaisin muutenkin uudistusta. Hyviä vinkkejä, millaiset farkut ja muutenkin vaatteet voisivat sopia juuri minulle?

Olen 164 cm ja n. 65 kg, keskipituiset tummat, kiharat hiukset ja siniset silmät. Ikäni olen ollut hoikka ja pienirintainen, mutta nyt muutaman vuoden aikana kiloja vaan on ilmaantunut etenkin keskivartaloon. Nykyään käytän vaatekokoa 38. Minulla on voimakas notkoselkä, mikä saa takapuoleni näyttämään tosi ulkonevalta ja silti maha pömpöttää enemmän tai vähemmän.

Olen pitkään käyttänyt pillifarkkuja, mutta nyt kaipaisin vaihtelua. Mikä voisi sopia vartalolleni parhaiten? Nuorena käytin aina Levis 501 ja myöhemmin bootcuteja, nyt ne näyttävät niin vanhanaikaisilta, vaikka taitavat olla takaisin muodissa. Tykkäisin myös leveälahkeisista, mutta tällä pituudella ja takapuolella tunnen  näyttäväni tosi paksulta. Pidän eniten melko klassisesta tyylistä, paljon laadukkaita ja hillityn värisiä neuleita, neuletakkeja, kauluspaitoja ja mekkoja. Vapaa-aikana etenkin käytän aina farkkuja, usein töissäkin (toimistotyö, siisti peruspukeutuminen yleensä riittää). Jos lähden vaatekauppaan niin mukaan lähtee aina samantyyliset pillifarkut. Arvostan laatua ja mukavuutta, pelkään tätityyliä. Hyviä vinkkejä, kiitos?

Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.

Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.

Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.

Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.

Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.

Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.

Parisuhde ja masentunut mies

Olen ollut pian 4 vuotta parisuhteessa ihanan miehen kanssa. Meillä on hieman välimatkaa ja molemmilla omat lapset, joten olemme tavanneet vain noin kerran viikossa, mutta muun ajan pitäneet tiiviisti yhteyttä viestein ja puheluin. Se on toiminut tosi hyvin, olemme olleet todella onnellisia tämän aikaa. Kunnes mies masentui. Se alkoi jo vuosi sitten. Pikkuhiljaa mies muuttui välillä etäiseksi ja äreäksi, ei enää oikein innostunut niin usein seksistäkään. Kesällä olimme viettäneet ihanan viikonlopun yhdessä. Ennen kuin lähdin kotiin kävimme ravintolassa syömässä. Juteltiin niitä näitä, suunniteltiin lähiviikkojen tekemisiä yms. Hymyillen ja suudellen lähdettiin omiin suuntiin.

Mutta päivää myöhemmin miehen yhteydenpito lähes loppui. Jos aiemmin hän saattoi laittaa 10 viestiä päivässä niin nyt ehkä 2. Ja nekin olivat jotain aivan yhdentekevää ("sataa vettä" "hyttyset pistää") tai todella negatiivisia. Aiemmin hänellä oli tapana kertoa mitä tekee ja kysellä miten nukuin tai onko ollut hyvä päivä ym mutta nyt ei mitään. Jos kerroin jotain omista tekemisistäni niin hän ei juuri vastannut niihin mitään. Hän muuttui välinpitämättömäksi, äkäiseksi ja etäiseksi ja jotenkin syy kääntyi aina minuun. Hän ei "ehtinyt" tavata, soittaa eikä enää juuri muutenkaan pitää yhteyttä. Yritin kysyä mikä on, mutta en saanut mitään selitystä. Kolme viikkoa meni ettei oltu juuri missään tekemisissä. Olin ihan rikki ja ahdistunut, mietin mitä ihmettä tapahtui. Mietin onko hänellä joku muu. Sitten hän sai masennusdiagnoosin ja kertoi siitä minulle. Terapia ja lääkitys aloitettiin ja hyvin pian mies oli lähes ennallaan. Jatkettiin suhdetta ja hiljalleen asiat tuntuivat korjaantuneen.

Kunnes vuodenvaihteessa mies alkoi taas ottaa etäisyyttä. Kaikki keskustelu pyöri yksin hänen ympärillään ja mikään minun asiani ei tuntunut kiinnostavan. Onneksi hän otti heti yhteyttä lääkäriin ja asiat taas korjaantuivat. Alkuvuosi on ollut aika vuoristorataa. Välillä oltiin taas läheisiä, sitten pelkkää riitelyä. Mies loukkaantui mitä erikoisemmista asioista, murjotti ja katui, pyysi anteeksi ja taas mökötti. Halusi olla parempi minulle, mutta hetken päästä taas kaikki tekemiseni oli väärin. Yhden riidan jälkeen hän taas katui ja halusi soittaa, mutta yhtäkkiä ei millään "ehtinytkään".

Siitä on nyt 9 viikkoa. Ei olla tavattu eikä soitettu. Välillä ollaan vaihdettu muutama viesti, mutta siinä kaikki. Jos laitan hänelle viestin, hän lukee sen noin 2 vuorokauden päästä eikä välttämättä vastaa mitään. Ei vastaa kysymyksiin ollenkaan. Ainoa selitys yhteydenpidon lopettamiseen on, että häntä ahdistaa ja on pimeässä. Hän haluaa kuulemma tavata, kun "tuntee kykenevänsä siihen". Olen aivan hermoraunio! Olen itkenyt aivan jatkuvasti, ikävöinyt ja surrut, tuntenut fyysistä kipua kosketuksen puutteesta, viiltävää kipua ajatellen, jos ei enää koskaan tavata. Vihannut ja raivonnut yksikseni. Shoppaillut ja juopotellut ystävien kanssa. On niin paljon asioita, joihin haluaisin selityksen. Niissä muutamissa viesteissään on kertonut yhä rakastavansa. Mutta ei sanaakaan haluaisiko ylipäätänsä jatkaa suhdetta. Tai mitään muutakaan konkreettista. Vähän väliä soimaan itseäni etten ole riittävän empaattinen toisen sairaudesta. Päätän olla kärsivällinen ja ymmärtää ja odottaa. Ja heti perään tunnen olevani hyväuskoinen typerys. Ei kai tuollainen käytös voi olla normaalia? Vedätetäänkö minua nyt ihan täysin?