SK

Vierailija kirjoitti:

S.B. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskonto on mennyt pilalle sen väärinkäsityksen takia että uskonnossa tärkeintä on uskominen. Ei jeesus sanonut opetuslapsille, että uskokaa Jumalaan, vaan luottakaa Jumalaan. Martti Luther sanoi "sola fide". Hän ei tarkoittanut että usko riittää, vaan luottaminen Jumalaan riittää. Käännöskukkanen on muuttanut uskonnon luonteen täysin. Ei kristittyjen pidä tyhmentää itseään uskottelemalla itselleen epäilyttävän omituisia väitteitä, vaan heidän pitää luottaa Jumalaan. Sana "uskonto" pitäisi korvata paremmalla.

Hmm, eikö johonkin luottaminen edellytä sitä, että myös uskot tähän tahoon? En ihan heti näe, miten olisi mahdollista luottaa johonkin, jonka olemassaoloon ei usko. Ja kuten toisessa hyvin mielenkiintoisessa viestissä sanottiin, niin ei ehkä ole edes yleistä sanaa sellaiselle henkilölle, joka uskoo jumalaan, mutta ei "luota" häneen tai muuten palvo häntä, joten tällainen kanta on varmaankin melko harvinainen.

Itse olen kristitty, mutta en ole ikinä voinut uskoa Raamatun olevan kirjaimellisesti totta. Siitä huolimatta pidän kiinni kristinuskosta. Voin siis sanoa että luotan tähän elämäntyyliin ja siihen että se on minulle hyväksi, mutta voin silti yhtä aikaa olla epäileväinen Raamatun suhteen. Jos uskominen olisi se kaikkein tärkein asia uskonnossa, kokisin olevani huono uskovainen. Eikä ihminen voi itse päättää mihin uskoo ja mihin ei. Mutta voit silti viettää uskonnollistä elämää, ihan vain luottaen siihen. Uskonto on minulle jotain mitä teen.

Ymmärrän tuon kannan, ja kyllä varmaan uskonnollinen elämäntyylikin voi määritellä uskovaisen, mutta jos tarkoituksesi oli ottaa kantaa tuohon luottamisen ja uskomisen eroon, niin en yhäkään ihan näe, miten voit luottaa johonkin tahoon jonka olemassaoloon et usko. Mutta jos viestisi ei ollut tarkoitus ottaa kantaa tuohon kysymykseen, niin en mitenkään itse siis pyrkinyt korostamaan uskomusten roolia uskonnossa, vaan pohdin vain, mitä merkitystä tuolla uskomisen ja luottamisen erolla on.

Vierailija kirjoitti:

Uskoa tarvittaisiin edelleen, jotta Jumala voi erottaa vääräuskoiset oikeauskoisista ja lähettää edellä mainitut Helvettiin.

Itse asiassa, uskon sijaan pitäisi puhua palvomisesta tms., mikäli Jumalan olemassaolo olisi kiistaton fakta.

Mikä muuten on teologiassa nimitys ihmiselle, joka uskoo Jumalan olemassaoloon, mutta ei ideologisista syistä (esim. Jumalan sadismin vuoksi) suostu kumartamaan tätä? Antiteisti?

En tiedä, onko termiä henkilölle, joka ei suostu palvomaan jumalia, mutta dysteisti olisi kai henkilö, joka uskoo jumalien olevan pahoja, ja misoteisti henkilö, joka vastustaa tai vihaa jumalia. Antiteisti on tieteekseni henkilö, joka asettuu aktiivisesti teismiä vastaan, verrattuna ateistiin, joka vain ei usko jumaliin.

Vierailija kirjoitti:

Uskonto on mennyt pilalle sen väärinkäsityksen takia että uskonnossa tärkeintä on uskominen. Ei jeesus sanonut opetuslapsille, että uskokaa Jumalaan, vaan luottakaa Jumalaan. Martti Luther sanoi "sola fide". Hän ei tarkoittanut että usko riittää, vaan luottaminen Jumalaan riittää. Käännöskukkanen on muuttanut uskonnon luonteen täysin. Ei kristittyjen pidä tyhmentää itseään uskottelemalla itselleen epäilyttävän omituisia väitteitä, vaan heidän pitää luottaa Jumalaan. Sana "uskonto" pitäisi korvata paremmalla.

Hmm, eikö johonkin luottaminen edellytä sitä, että myös uskot tähän tahoon? En ihan heti näe, miten olisi mahdollista luottaa johonkin, jonka olemassaoloon ei usko. Ja kuten toisessa hyvin mielenkiintoisessa viestissä sanottiin, niin ei ehkä ole edes yleistä sanaa sellaiselle henkilölle, joka uskoo jumalaan, mutta ei "luota" häneen tai muuten palvo häntä, joten tällainen kanta on varmaankin melko harvinainen.

Sille, että vakuuttuneisuuden tunne ei ehkä aina riipu pelkästään kyseistä uskomusta tukevan todistusaineiston vahvuudesta, voi olla ehkä olemassa rationaalisia syitä. 

Yksi esimerkki tällaisesta tilanteesta olisi kuuluisa Pascalin vedonlyönti, jonka mukaan jumalaan uskominen olisi järkevää, vaikka todistusaineisto jumalan olemassaolon puolesta olisi äärimmäisen niukkaa.

Toinen mahdollisuus olisi ehkä uskomusten rooli ihmisen toiminnanohjauksessa. Esimerkiksi huippufutariksi tuleminen voi olla erittäin harvinaista, mutta tullakseen huippufutariksi henkilön täytyisi uskoa pystyvänsä tulemaan sellaiseksi, vaikka tätä tukevaa todistusaineistoa ei vielä olisikaan kertynyt.

Kolmas mahdollisuus voisi olla uskomusten sosiaalinen rooli, eli vahvasti asiaansa uskovat ihmiset saattaisivat olla kiinnostavampia tai vakuuttavampia. Ketään ei tuskin kiinnosta kutsua keskusteluohjelmaansa henkilöä, joka on sitä mieltä, että on 10% mahdollisuus että maa onkin muodoltaan 0,01% oletettua litistyneempi pallo, mutta henkilö, joka väittää kivenkovaan maan olevan kolmen kilometrin paksuisen raviradan muotoinen saattaisi saada kutsun showhun. 

En ole ihan varma, mihin tutkimukseen tai kyselyyn otsikko viittaa, mutta kyllä minusta on ihan mahdollista, että Suomi jollain mittareilla voisi olla maailman onnellisin maa, etenkin jos mikrovaltioita ei oteta huomioon. Pohjoismaat vaikuttavat minusta todennäköisimmiltä kandidaateilta onnellisimmiksi maiksi, ja vaikka en ihan osaakaan sanoa, miksi Suomi olisi parempi tai huonompi kuin vaikka Islanti tai Norja, niin kyllä joku argumentti Suomen paremmuuden puolesta vaikuttaa ainakin mahdolliselta.