sammukka

jonka jälkeen asiaan ei enää palata ;) Ja joissakin perheissähän ei pahemmin edes riidellä ennen eroa, kunhan nyt ei enää yhteiselo tunnu sellaiselta, että olisi syytä jatkaa.



Mä luulen, että avioeroa lapset käsittelevät varmaan melkein koko elämänsä, tai ainakin monta vuotta, kertoi sen sitten millä sanoin tahansa.



Joku on sanonut niinkin, että ei saa sanoa lapsille, että " kun me riideltiin" , koska lasten täytyy aina oppia siihen, että riidat sovitaan ja sitten halataan. Niin että pienet lapset eivät sitten tajua, mikseivät äiti ja isä tee samalla tavalla, kun heidänkin täytyy aina näin toimia.



Mun miehen lapset ainakin 2 vuotta ehdottelivat aika ajoin, että " jospa sä puhuisit äidin kanssa" (isälle) ja päinvastoin. Kun he ajattelivat varmaan, että näin aikuiset sopisivat riitansa ja palaisivat yhteen. Kun lapsilla se voi olla just niin simppeliä. Ja nämä muksut olivat 2 ja 4 kun eroa alettiin tehdä.



Nyt lapset eivät tosin enää elättele toiveita... mutta se on toinen tarina.

tarkoitan nyt sitä, ettei resursseja henk. koht. ohjaamiseen ole aina silloinkaan, kun sille on kipeästi tarvetta.



Mieheni molemmat lapset ovat olleet erityislapsina päiväkodissa, mutta tukitoimien tullessa tarpeettomiksi jatkaneet täysin normaalia taivalta (ilman erityisyyksiä) päiväkodissa sekä koulussa.



Yleensä edes integroiduissa päiväkodeissa, joissa useita erityislapsia + tukilapsia, eivät vanhemmat tiedä tai erota näitä erityis-statuksella olevia.



Mikään leima otsaan se ei ole, vaan yksinkertaisesti tarkoittaa, että joku lapsi saa tukea kasvuunsa ja kehitykseensä. Tuen tarve määritellään yleensä vuodeksi kerrallaan, mikä usein tuskastuttaa erityisesti sellaisia vanhempia, joiden lapset ovat hyvin paljon ja selkeästi kehityksessään poikkeavia tai viiveisiä.



Jos teillä ei ole kyse kuin hitaammasta puheentuotosta, voit olla ihan varma, että ennenpitkää lapsi " menettää" tämän oikeutensa. Toki voit olla siinä oikeassa, että pk:ssa halutaan käyttää hyväksi kaikki keinot saada ryhmää pienemmäksi, mutta sehän on vain kaikkien lapsien etu.

haluavat muuttaa eri paikkoihin asumaan (eroavat). Tulee olemaan äidin koti (missä?) ja isän koti (missä?). Äiti ja isä silti rakastavat teitä, vaikka eivät enää toisiaan. Tämä ei ole teidän syytä, eikä johdu mistään, mitä olette tehneet (olleet tuhmia).



Olen itse huomannut, että pienille lapsille on hirvittävän kiinnostavaa se, miten yhteisen kodin tavarat jaetaan, ja mielellään, että sekä isä että äiti saa reilulla tavalla osansa (ehkä tuo 2v ei ole vielä kiinnostunut).



Jos esim. sovitaan, että isä saa parisängyn, niin ei kannata sanoa " isä vei nyt sängyn pois, eikä sitä ole enää" , koska siitä saattaa sitten vuosikausia lapset luulla, että isä vain omin nokkinensa ja silkkaa ilkeyttään päätti varastaa " äidin sängyn" .



Monesti lapset ovat hirveän kiinnostuneita ihan konkreettisista asioista: kuka saa lampun, kuka omistaa maton, kuka on ostanut pöydän, ja niin edelleen. Ehkä vastausten antaminen kysymyksiin, niitä usein tulee vielä vuosienkin perästä, vaikka molemmilla vanhemmilla olisi uudet kumppanit.



Ja vaikuttaa siltä, että kaikkein tärkeintä lasten hyvnvoinnin kannalta on, että vanhemmat eivät riitele aggressiivisesti lasten nähden, ja että välit säilyvät tapaajavanhempaan, oli se sitten äidin tai isän.



Aina ei tietenkään onnistu.

Mun lapsi on vaikeasti kehitysvammainen, ja olen tosi usein miettinyt sitä, että vaikka vammaiskategoriassa lievällä kv-dg:llä oleva lapsi voi olla monin tavoin hyvin taitava ja melkein normaali, niin eroa kuitenkin normaaliälyisiin ja keskimääräistä älykkäämpiin (joilla ei ole muita neurolog. ongelmia) on kuitenkin huima.



Tottakai lapsen kanssa on paljon ilon aiheita, ja ehkä ajan myötä sitä oppii suhteuttamaan ongelmia (tai en tiedä). Itse olen kuitenkin usein miettinyt sitä, mikä suuri murhe voisi olla, jos oma lapsi olisi sillä tavalla heikkolahjainen, että ei oikein osaisi huolehtia itsestään aikuisenakaan - mutta silti olisi sen verran fiksu, että pystyisi elämään yksin ja törttöilemään à la Nykäs-matti. Tyyliin " uskon kaikkiin huijareihin ja tartun aina korteen lyhimpään kahta kertaa miettimättä" .



" Menestykselliseen" elämäänhän kuuluu se, että pystyy näkemään tekojen pitkäkestoiset vaikutukset ja tekemään pitkän aikavälin päätöksiä, sekä sitoutumaan niihin. Heikkolahjaiselle ja kehitysvammaiselle tällainen toiminta voi olla tosi haasteellista. En nyt tarkoita vain koulutusta ja uraa, vaan ihan kaikenlaisia elämänalueita.



Samoin monet sosiaalisen kanssakäymisen kuviot ovat haasteellisia - millainen käytös on sopivaa missäkin tilanteessa, millaiset kommentit ja mitkä puheenaiheet. Virheitä tekevät kaikki, mutta jos on kovin kömpelö näissäkin kuvioissa (esim. kehitysvammansa takia), mutta muuten " melkein normaali" , niin helposti sitä vain ajatellaan, että onpa tylsä ja kumma tyyppi.



Mietin vain niitä kehitysvammaisia vähän vanhempia lapsia, jotka itse tunnen. Kyllä monet lievästikin kehitysvammaiset sillä lailla erottuvat (kun pidempään on tekemisissä), että tuntuvat vähän lapsellisemmilta, ja monet ihastumiskuviot voivat olla tosi konstikkaita.



Tässä ajatuksia...

Tulipa vain mieleen, että jos jotkut kommentit tuntuvat loukkaavilta, niin yleensä kannattaa niin myös sanoa. Tai sanoa, että tuntuu kuin he eivät tajuaisi mistään mitään.



Joskus se hedelmällinen keskustelu nimittäin alkaa vasta siitä kohdasta, kun uskaltaa itse lyödä pöytään sen, mitä ajattelee. Siihen asti se juttelu voikin olla pöytäkahvikeskustelua.



Se on virhe, koska ei sitä ole tarkoitettu kohteliaaksi jutusteluksi. Se on ammattilaisen kanssa keskustelua. Tottakai joku ammattilainen voi oikeasti olla pahvi, mutta eiköhän senkin mielipiteen voi ilmaista, ehkä ei näillä sanoin, mutta joillakin omilla ja sopivilla.