sammukka

Nykyään olen ajatellut ettei siihen kai ole mitään syytäkään. Mulla on tosi hyviä kavereita ehkä noin 5kpl, eivätkä he tunne toisiaan kuin ulkonäöltä. Joten isossa porukassa olen aina enemmän tai vähemmän yhden hyvän kaverin ja muutaman puolitutun seurassa. Varsinkin jos kyse on ryyppäjäisistä, olen aika hiljainen.



Parin-kolmen, vielä neljänkin ihmisen kesken voi vielä puhua aika " intiimisti" eli asiaa. Joskus ajattelen, että kai mä olen vähän tylsä ;) Siis siinä mielessä, että tykkään usein puhua jotain ihan tiukkaa asiaa. Isossa porukassa jutut hyppii usein sellaisella " tasolla" (en keksinyt parempaa sanaa), etten vain keksi mitään kommentoitavaa. Tai sitten mulla ON joku tosi vankka mielipide, mutta jos sanoisin sen, tunnelma lässähtäisi.



No tietysti joskus isojen porukoiden intohimona voi olla vaikkapa politiikka, jolloin en taaskaan sitten oikein osallistu. Kun ei ole sellaista kantaa, että voisi avata suutaan itseään munaamatta.

VIIMEIN kun sain suuni auki, tosi monet ihan oikeasti kuuntelivat! Se on hirveän palkitseva tunne.

Kyseessä ei ole se, että haluaisin pitää meteliä itsestäni vaan se, että joskus tulee ihan järkyttävä tarve saada sanottua HETI joku juttu. Kun se on vielä kielen päällä, ennen kuin se on unohtunut! Helpointa on silloin, jos puhuu sellaisten kanssa, jossa kaikki sekä puhuvat paljon, että kuuntelevat - siis ettei kukaan loukkaannu siitä, etteivät kaikki ole/osaa olla/hoksaa olla niin huomaavaisia.

En ole nimittäin itsekään kova puhumaan, jos on paljon vähän oudompaa porukkaa koolla.



Mutta jos kyse on esim jostain ryhmätyöstä, joka vaatii jokaisen ryhmäläisen osallistumista, ei ole kiva jos joku on melko selvästi eri mieltä muttei sitä ilmaise. Siis tuollaisissa tilanteissa ärsyttää! Koska itse haen aina ratkaisuja ja yritän ottaa kaikki vaihtoehdot huomioon.

Palstan trendejä kunnioittaen pitää nyt varmaan lisätä, että viimeksi olen käynyt kaupoilla PORVOOssa ;) Siellä vanhassa kaupungissa.



Satun tykkäämään vanhoista rakennuksista, millä tarkoitan siis pikemminkin aikaa ennen II maailmansotaa, kuin jotain 70-luvulla rakennettua. Tosin en ikävä kyllä itse asu vanhassa, vaan melko uudessa talossa. Mutta eihän sitä aina saa juuri sitä mitä haluaa.



Olen myös asunut maalla. Ja jos pitäisi valita maaseutu vai lähiö, en miettisi hetkeäkään kumpaan kallistuisin! Mulla on kavereita, jotka asuvat lähiössä. Jotka tykkäävät siitä. Mä taas itse arvostan, että voin kävellä ydinkeskustaan 20min. Mutta EN ajattele, että minun valintojani tai mieltymyksiäni pitäisi kenenkään kadehtia. Tai että mun valinnat olisivat automaattisesti parempia.



Monet lähiössä asuvat kaverini eivät käsitä, miten jonkun unelma voisi olla asua 1800-luvulla rakennetussa talossa. Heidän mielestään vain upouuteen voi muuttaa ja asumisen tason määrittää pikemminkin vessan ja hissin koko kuin esim se, että asunnossa on aivan ihana erkkeri, paksut seinät, 3m huonekorkeus ydinkeskustan palvelut alakerrassa.



Mut eiks se vain ole hyvä, etteivät KAIKKI halua asumaan joko lähiöön tai keskustaan?