Runotyttö

[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 02:54"]

[quote author="Runotyttö" time="12.03.2014 klo 02:41"]

Paljastan teille tarinani.

Kirjoitan esimerkin päivästäni. Vilautan teille sitä, mitä kotona oli.

Aamulla järjestäen heräsin huutamiseen. Olin joko nukkunut liian pitkään tai sitten ihan mikä tahansa muu syy kelpasi myös. Vapaapäivinäkin revittiin ylös sängystä, nukkuminen on heikkoja varten! Olinhan kuulemma vain laiska paska, joka ei tee elämälleen mitään. Olin säälittävä raukka väsymykseni puolesta, vetelys kuulemma. Eihän se väsymys tokikaan johtunut siitä, että vanhemmilla oli kotibileitä tai että he ryyppäsivät muuten vaan keskenään. Eihän se raastava uneliaisuus johtunut siitä, että olin koko yön pelännyt sängyssäni ja vahtinut ovea. Tai siitä, että olin viettänyt taas suurimman osan pimenevästä illasta kivellä istuen metsässä.


Vielä tuolloin tuli käytyä koulussa. Voin sanoa, että oli aika rankkaa. Ihan pienemmissäkin asioissa haluttiin, että asiat menisivät hankalimman kautta. En koskaan saanut kulkea bussilla. En sadepäivinä, en tappavina pakkaspäivinä, en ikinä. En edes kovassa kuumeessa. Aijoo, kipeänähän kuului olla edelleen vahva ja jatkaa elämää normaalisti. Koulussa oli pakko käydä kärsimässä taudista huolimatta. Noh, kuka sinne hullujen huoneeseen kotiinkaan olisi halunnut jäädä? Olen ollut erittäin monta kertaa huonossa kunnossa, koska lääkäriinhän en päässyt ja olin pakotettu urheilemaan kipeänä. Voi nyyh?


Koulun jälkeen oli tarkka aika milloin piti olla minuutilleen kotona tai pamahti rangaistus. Aikataulu ei saanut heittää ollenkaan. Kotona täytyi tehdä läksyt, joissa ei autettu. Sehän on heikkoutta, jos ei hei osaa tehdä itse! Kun kannoin kotiin kokeita, jossa komeili "9".. sain vain moitteita siitä, etten ollut tavoitellut täydellisyyteen.


Ilta sujui harrastusten tai ulkoilun merkeissä. Kotipihalta ei tosin saanut poistua mihinkään. En saanut edes teininä käydä missään, en saanut pyytää kavereita meille tai mennä kavereille. Jos yhteenkin ihmiseen tutustuin, niin sehän oli väärin. Seura oli huonoa ja ihminen väärä minulle. Niinpä niin. Kerta toisensa jälkeen. En saanut pitää yhteyttä muihin. En saanut tavata ystäviä. Se oli suorastaan rangaistavaa, jos kehtasin tutustua johonkin toiseen ihmiseen.


Kotona ollessa kaikki mitä tein, oli väärin. Menin väärään aikaan suihkuun --> hakattiin ovella. Luin liikaa --> kirjat kiellettiin. Olin läski --> en saanut syödä. Jos oli nälkä niin ruokaa ei saanut hakea. Jos oli jano, piti salaa juoda vessassa. Jos heikotti ruoan puutteessa, sain vihat niskaani. Sairastuin tahtomattani anoreksiaan. Aloin tuntemaan syyllisyyttä syömisestä ja painoni putosi humisten. Vielä tänä päivänäkin tunnen pettymystä itseeni.. jokaisella suupalalla. Koen tekeväni väärin, kun syön.



Ruokapöytään tosiaan sai mennä vasta, kun käsky kävi. Muista ikuisesti, kun meitä kutsuttiin syömään. Ensin saatiin odottaa nälissämme, että päästään alakertaan. Sitten käsky kävi, että "idiootti nro 3" saa tulla". Jos väärä ihminen meni, tuli hirveät huudot. Yllättäen minä olin se "idiootti nro 1", joka istui melkein pyörtymiseen asti huoneessa odottamassa edes yhtä suupalaa. Mitä tarjoiltavaan ruokaan tuli? Oli se sitten vanhaa, palanutta tai pahaa... se oli syötävä. Viimeistä murusta myöten.


Entä se yleinen oleminen? Minkälainen ilmapiiri kotona oli? Pilkkaamista kaikesta. Kaikki mitä vain koskaan sanoin ääneen, niin kaikki nauroivat päin naamaa. Pilkkasivat, pitivät tyhmänä. Itku kurkussa istuin lukemattomat kerrat pöydän ääressä, kun siskoni, äiti ja varaisä vain naureskelivat sille mitä minä olen. Kuinka olen tyhmä. Kuinka juttuni ovat typeriä. Kuinka olen porukan musta lammas.


Nukkumaanmenossa oltiin tarkkoja. Vaikka unta ei sitten saanutkaan erinäisistä syistä. Joskus katsottiin porukalla leffoja. Kauhua ja kaikkea kammottavaa. Pelkään edelleenkin kuollakseni monia asioita tästä syystä. Lautapelejäkin oli muuten pakko pelata. Kaikki oli yhtä suurta pakkoa, koska mehän oltiin niin onnellinen hyvinvoiva perhe, joka tekee kaikkea kivaa yhdessä. Pelaa pelejä ja pilkkaa "idiootti nro 1:stä". KIVAA. Eikö?



Itseltäni kiellettiin se mitä olen. Kiellettiin myös se mitä VOISIN olla. En saanut omistaa huumorintajua enkä ajatuksia. Oikeastaan osani oli olla hiljaa. NÄKYMÄTÖN.


"Tiedätkö mikä mut tekis onnelliseks? Se, että sä pitäisit ikuisesti turpas kiinni."




Kuten sanoin. Jokaisesta virheliikkeestä rangaistiin. Jokainen ajatus ja pieni ripe minuudesta vuodatettiin pois. Se kipu. En osaa sitä kuvailla mitenkään. Sanoja ei ole.


Usein vain toivoin, että tulisi viimeinen isku. Se, joka veisi minut pois tästä kaikesta.



Tässä olen silti. Kertomassa tarinaani teille. Raottamassa menneisyyden verhoa. Selittämässä sitä, että miksi olen tällainen.


Tämän takia koen, että olen rasittava. Tämän takia ajattelen, että kukaan ei koskaan välitä minusta. Koko tämän kamalan asian takia pyrin yksinäisyyteen. En ole koskaan löytänyt sitä omaa itseäni ja olen ihan hukassa. Silmäni ovat kasvaneet selkään kiinni ja näen vain sen mitä on tapahtunut. En näe enää eteenpäin.


Tälle tytölle ei ole arvoa tässä maailmassa. Ei paikkaa. Ääneni on kukistettu, murrettu. Huudan kalliolla, mutta lopulta olenkin aivan hiljaa. En ole mitään. Kenellekään.


Sama pilkka on kantanut siipiään läpi elämän. Se tapahtuu jokaisessa koulussa. Se tapahtuu jokaisessa ryhmässä. Netissä. Olen ikuisesti saanut vihatun leiman otsaani.


Miten tästä voisi muka jatkaa? Olen toivoton ja täynnä tukahdutettuja kyyneleitä.


Vaellan tyhjänä läpi elämän. Ehkä tämä joskus loppuu?

[/quote]

Sun on aloitettava terapia, suosittelen tätä muotoa:

http://ellit.fi/liikunta-ja-terveys/itsetuntemus/12-vinkkia-logoterapia-auttaa-selviytymaan-kriiseista

jos haluat selvitä ap. Runoilu nettisivuilla, joilla tulee vain väärinymmärretyksi, ei auta sinua. Netissä pilkataan aivan kaikkia, kukaan ei ole täällä mitenkään erityisasemassa pilkatuksi joutumisen suhteen.

Lue kirja: Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Anteeksi että sanon näin, mutta älä ainoastaan surkuttele ja vaikeroi vaan oikeasti tee jotain että olosi kohenisi. Hakeudu terapiaan, siitä tulee parempi olo.

[/quote]

Runoilin siksi, että en halunnut tätä tilannetta. En halua kuulla, mitä pitää tehdä. Mitä mun on oltava. Miten jatkettava.

Olen niin sykkyrässä. Pelkään jokaista hetkeä. Ei musta ole terapiaan yksin. Ei ole ketään, joka kädestä taluttaisi. Kotoota ulos auttaisi. 

Ehkä kaikki on oma syyni. Olenhan ollut huono lapsi. Olen ollut vihattu. Katson peiliin ja näen epäonnistumisen. Kieriskelen olossani, pilaan mahdollisuuteni.

On helppo sanoa, että mene ja tee. Kuten sanoin. Tässä mä olen. Järki ymmärtää, sydän pelkää.

[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 02:53"]

Lämmin halaus sinulle Runotyttö. Miten elelet nykyään? 

Mitä teet? Asutko yksin?

[/quote]

Elelen rikottua unelmaa nykyään. Kai luulin, että voisin joskus tulla onnelliseksi. Harhakuvaan astuin. 

Vasta hetki sitten pääsin irti tuosta kaikesta. Nyt yritän vain hengittää. Päivä kerrallaan. Väsyttää todella paljon.

Miten viallinen ihminen voi olla, kun ei ketään ympärillä jatkaa kulkuaan?

[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 02:48"]

Miksi kopioit Tuhannnen Sirpaleen Tytön blogikirjoituksia tänne? Jos olet itse tuo bloggaaja,eikö blogillasi ole tarpeeksi lukijoita?

[/quote]

Olen kirjoittaja. Salaisuuteni paljastui.

Tarinaani kysyttiin. Te halusitte sen kuulla. Miksi olisin kirjoittanut uudestaan, kun se löytyi jo vanhana. 

No tämä oli kai tässä. Harmittaa. Ei olisi pitänyt suuta avata.

En kerjää lukijoita. Siksi jätin tuon asian mainitsematta. Siksi piilotin henkilöllisyyden. Nimeni oli tarkoituksella Runotyttö eikä Sirpaletyttö. Halusin pysyä piilossa.

Oikeastaan... etsin seuraa, vertaistukea. Etsin ystävää, joka jakaisi pimeän yön. 

Mutta kuten sanoin. Kai tämä nyt kaatui. Ahdistaa ja itkettää.

Mietin monta iltaa, että haluisin vaan kävellä tyhjyyteen. Haluisin astua kylmään mereen ja jatkaa syvälle. Kunnes en enää jaksa.

Moni yö on kipua, tuskaa ja ikävää täynnä. Sattuu oikeasti ihan helvetisti.

Mutta nyt. Muutamana yönä olen ollut tässä, runoillut ja hymyillyt. Saanut vihdoin unesta kiinni. Kai tämä taakkaa on keventänyt. Ollut paljon parempi olla. Ihankun ei olisikaan yksin.

Paljastan teille tarinani.

Kirjoitan esimerkin päivästäni. Vilautan teille sitä, mitä kotona oli.

Aamulla järjestäen heräsin huutamiseen. Olin joko nukkunut liian pitkään tai sitten ihan mikä tahansa muu syy kelpasi myös. Vapaapäivinäkin revittiin ylös sängystä, nukkuminen on heikkoja varten! Olinhan kuulemma vain laiska paska, joka ei tee elämälleen mitään. Olin säälittävä raukka väsymykseni puolesta, vetelys kuulemma. Eihän se väsymys tokikaan johtunut siitä, että vanhemmilla oli kotibileitä tai että he ryyppäsivät muuten vaan keskenään. Eihän se raastava uneliaisuus johtunut siitä, että olin koko yön pelännyt sängyssäni ja vahtinut ovea. Tai siitä, että olin viettänyt taas suurimman osan pimenevästä illasta kivellä istuen metsässä.


Vielä tuolloin tuli käytyä koulussa. Voin sanoa, että oli aika rankkaa. Ihan pienemmissäkin asioissa haluttiin, että asiat menisivät hankalimman kautta. En koskaan saanut kulkea bussilla. En sadepäivinä, en tappavina pakkaspäivinä, en ikinä. En edes kovassa kuumeessa. Aijoo, kipeänähän kuului olla edelleen vahva ja jatkaa elämää normaalisti. Koulussa oli pakko käydä kärsimässä taudista huolimatta. Noh, kuka sinne hullujen huoneeseen kotiinkaan olisi halunnut jäädä? Olen ollut erittäin monta kertaa huonossa kunnossa, koska lääkäriinhän en päässyt ja olin pakotettu urheilemaan kipeänä. Voi nyyh?


Koulun jälkeen oli tarkka aika milloin piti olla minuutilleen kotona tai pamahti rangaistus. Aikataulu ei saanut heittää ollenkaan. Kotona täytyi tehdä läksyt, joissa ei autettu. Sehän on heikkoutta, jos ei hei osaa tehdä itse! Kun kannoin kotiin kokeita, jossa komeili "9".. sain vain moitteita siitä, etten ollut tavoitellut täydellisyyteen.


Ilta sujui harrastusten tai ulkoilun merkeissä. Kotipihalta ei tosin saanut poistua mihinkään. En saanut edes teininä käydä missään, en saanut pyytää kavereita meille tai mennä kavereille. Jos yhteenkin ihmiseen tutustuin, niin sehän oli väärin. Seura oli huonoa ja ihminen väärä minulle. Niinpä niin. Kerta toisensa jälkeen. En saanut pitää yhteyttä muihin. En saanut tavata ystäviä. Se oli suorastaan rangaistavaa, jos kehtasin tutustua johonkin toiseen ihmiseen.


Kotona ollessa kaikki mitä tein, oli väärin. Menin väärään aikaan suihkuun --> hakattiin ovella. Luin liikaa --> kirjat kiellettiin. Olin läski --> en saanut syödä. Jos oli nälkä niin ruokaa ei saanut hakea. Jos oli jano, piti salaa juoda vessassa. Jos heikotti ruoan puutteessa, sain vihat niskaani. Sairastuin tahtomattani anoreksiaan. Aloin tuntemaan syyllisyyttä syömisestä ja painoni putosi humisten. Vielä tänä päivänäkin tunnen pettymystä itseeni.. jokaisella suupalalla. Koen tekeväni väärin, kun syön.



Ruokapöytään tosiaan sai mennä vasta, kun käsky kävi. Muista ikuisesti, kun meitä kutsuttiin syömään. Ensin saatiin odottaa nälissämme, että päästään alakertaan. Sitten käsky kävi, että "idiootti nro 3" saa tulla". Jos väärä ihminen meni, tuli hirveät huudot. Yllättäen minä olin se "idiootti nro 1", joka istui melkein pyörtymiseen asti huoneessa odottamassa edes yhtä suupalaa. Mitä tarjoiltavaan ruokaan tuli? Oli se sitten vanhaa, palanutta tai pahaa... se oli syötävä. Viimeistä murusta myöten.


Entä se yleinen oleminen? Minkälainen ilmapiiri kotona oli? Pilkkaamista kaikesta. Kaikki mitä vain koskaan sanoin ääneen, niin kaikki nauroivat päin naamaa. Pilkkasivat, pitivät tyhmänä. Itku kurkussa istuin lukemattomat kerrat pöydän ääressä, kun siskoni, äiti ja varaisä vain naureskelivat sille mitä minä olen. Kuinka olen tyhmä. Kuinka juttuni ovat typeriä. Kuinka olen porukan musta lammas.


Nukkumaanmenossa oltiin tarkkoja. Vaikka unta ei sitten saanutkaan erinäisistä syistä. Joskus katsottiin porukalla leffoja. Kauhua ja kaikkea kammottavaa. Pelkään edelleenkin kuollakseni monia asioita tästä syystä. Lautapelejäkin oli muuten pakko pelata. Kaikki oli yhtä suurta pakkoa, koska mehän oltiin niin onnellinen hyvinvoiva perhe, joka tekee kaikkea kivaa yhdessä. Pelaa pelejä ja pilkkaa "idiootti nro 1:stä". KIVAA. Eikö?



Itseltäni kiellettiin se mitä olen. Kiellettiin myös se mitä VOISIN olla. En saanut omistaa huumorintajua enkä ajatuksia. Oikeastaan osani oli olla hiljaa. NÄKYMÄTÖN.


"Tiedätkö mikä mut tekis onnelliseks? Se, että sä pitäisit ikuisesti turpas kiinni."




Kuten sanoin. Jokaisesta virheliikkeestä rangaistiin. Jokainen ajatus ja pieni ripe minuudesta vuodatettiin pois. Se kipu. En osaa sitä kuvailla mitenkään. Sanoja ei ole.


Usein vain toivoin, että tulisi viimeinen isku. Se, joka veisi minut pois tästä kaikesta.



Tässä olen silti. Kertomassa tarinaani teille. Raottamassa menneisyyden verhoa. Selittämässä sitä, että miksi olen tällainen.


Tämän takia koen, että olen rasittava. Tämän takia ajattelen, että kukaan ei koskaan välitä minusta. Koko tämän kamalan asian takia pyrin yksinäisyyteen. En ole koskaan löytänyt sitä omaa itseäni ja olen ihan hukassa. Silmäni ovat kasvaneet selkään kiinni ja näen vain sen mitä on tapahtunut. En näe enää eteenpäin.


Tälle tytölle ei ole arvoa tässä maailmassa. Ei paikkaa. Ääneni on kukistettu, murrettu. Huudan kalliolla, mutta lopulta olenkin aivan hiljaa. En ole mitään. Kenellekään.


Sama pilkka on kantanut siipiään läpi elämän. Se tapahtuu jokaisessa koulussa. Se tapahtuu jokaisessa ryhmässä. Netissä. Olen ikuisesti saanut vihatun leiman otsaani.


Miten tästä voisi muka jatkaa? Olen toivoton ja täynnä tukahdutettuja kyyneleitä.


Vaellan tyhjänä läpi elämän. Ehkä tämä joskus loppuu?