Reipas ja tunnollinen lammas

Vielä tuosta aloituksen uutisesta. Mun vanhemmat eivät koskaan viettäneet juhlapäiviä omien vanhempiensa kanssa. En sijaan halusivat, että heidän lapsensa ja lapsenlapsensa viettävät ne heidän kanssaan.  Ainakin osa lähisuvusta, jotta eivät joutuisi olemaan kahdestaankaan.  Tosi harvoin muutenkaan kävivät vanhempiaan tapaamassa, muutaman kerran vuodessa. Ymmärrän kyllä, että yksinäisyys korostuu just juhlapäivinä, mutta pitäisikö nuorempien sitten jättää juhannukset mökeillä tai festareilla väliin ja istua kaupungissa kerrostaloasunnossa vanhuksen seurana? Mä olen järjestänyt vuosikymmenten aikana niin monet kymmenet kekkerit lähisuvulle, että olen pelkästään helpottunut, kun saan olla juhlapyhinä yksin. Sukujouluja vielä vietetään niin kauan, kun isä elää, mutta sen jälkeen mun ja siskoni kohdalla suku tältä osin hajoaa. Mun siskoni jaksaa edelleenkin järjestää, puuhata ja häärätä, mutta mä en jaksa mennä edes valmiiseen ruokapöytään. Omat lapseni ovat jo luoneet omia perinteitään eivätkä ole kaikkin kekkereihin osallistuneet enää sitten pandemian alettua ja mun mielestä se on ihan hyvä vaan. 2 vuotta sitten hävitin olohuoneesta 12-hengen ruokapöydänkin eli ei enää meillä mitään kekkereitä. 

Noilla artikkelin vanhuksilla toki on voinut olla tilanne, ettei heillä ole yhtään ketään. Ettei kukaan soita tai käy kylässä koskaan muulloinkaan kuin juhlapäivinä. Mutta jos joku käy, niin ei kai sen tarvitse olla just juhannus, kun käy? 

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tuossa jutussa että kuka näille kolmelle vanhukselle hälytti apua kun sairaalaan päätyivät elvytettäväksi? Oletettavasti on joku läheinen joka huolehtii, muutenhan olisivat päätyneet hautausmaalle. Insuliini ainakin tappaa nopeasti.

Kotihoito?

Nro 29: "Luulenpa, että hän toivoisi sinun käyvän useammin. 

Nyt hän purkaa koko viikon puhumistarpeensa kerralla. Jos kävisit useammin, ehkä juttelu olisi vuorovaikutteisempaa. Hänellä ei ole juttukaveria, niin on pakko päästää suusta viikon aikana tulleet puheenaiheet. "

Mahdollisesti, mutta mä juoksin siellä päivin ja öin parin vuoden ajan, kun äidin muistisairaus paheni. Mun siskoni taas viettää pitkiä aikoja mökillään eli mä käyn isän luona jo nyt useammin kuin siskoni, vaikka käynkin vain kerran viikossa. Mä en ihan oikeasti jaksa käydä useammin. Menee useampi vuosi, että toivun siitä ruljanssista, mitä äidin kanssa oli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahintahan tuossa on, että juuri vanhukset olisivat monille erinomaista juttuseuraa pitkän elämänkokemuksensa ansiosta. Vanhalla ihmisellä on enemmän kerrottavaa kuin kenelläkään muulla. Se että näiden kävelevien aikakoneiden annetaan lahota pystyyn koteihinsa, on suunnatonta sosiaalista haaskausta.

Usein se vanhuksen juttuseura tarkoittaa sitä, että vanhus pitää päättymätöntä monologia. Samalla he haukkuvat nykynuoret ja -aikuiset.

No tämä. Mä käyn joka tiistai kuuntelemassa 1,5 - 2 tuntia isän monologeja. Puhuu menneestä työurastaan ja koska oli aikoinaan sivutoiminen opettaja TKK:lla, pitää mulle luentoja milloin mistäkin tekniikan aiheesta. Ei mun tarvitse tehdä muuta kuin sanoa välillä "aha", "aivan" tai "niin".  Aiemmin kävin sunnuntaisin, mutta sitten halusin saada sunnuntaini takaisin. Teen 3-päiväistä työviikkoa ja mulla on aina la-ti vapaata, joten vaihdoin isän luona käynnit tiistaille. Tiistait menee jokatapauksessa "pilalle", koska maanantai-iltaisin pistän sytostaatit ja tiistaisin olen ihan jäätävän väsynyt. Ei siis tarvitse tehdä muuta kuin yrittää pysyä hereillä. Jos isä edellyttäisi, että osallistuisin keskusteluun, sitten olisi pakko valita joku muu päivä kuin tiistai. Hänelle kuitenkin riittää monologien pitäminen. 

Nro 47: "Ei mulla ollut tuollaista teinivuosinakaan. Raskaalta kuulostais."

Nimenomaan kuulostaa raskaalta. Ystävät on ihania olemassa, mutta eivät elämän tärkeimmät ihmiset. Tai toki silloin, jos ei ole perhettä, niin sitten voivat olla.