Reipas ja tunnollinen lammas

Nrto 352: "Ohhoh! 

Isäsi ei taatusti ymmärtänyt tilanteesi vakavuutta. Ajatteli, että suotta provosoit tuolla hautaamisjutulla. 

Hän kai rakasti vaimoaan niin paljon, että ei tajunnut paljon nuoremman tyttärensä olevan missään vaarassa. 

En voi tätä muuten käsittää kuin näin. "

Kyllä isä ymmärsi, kun jo kerran aiemmin olin vähällä menettää henkeni ja oli sattumien summa, että jäin eloon. Jopa mua hoitaneet lääkärit ihmetteli, miten poskettoman hyvä tuuri mulla kävi. Tavallaan silti ymmärrän isääkin.  Äiti oli isän ensirakkaus. Ehtivät olla yhdessä 75 vuotta ja siitä 72 vuotta naimisissa. 

Mun vanhemmat heitti mut rahattomana syksyiseen yöhön, kun en ollut vielä edes 19. Joskus olen miettinyt, olinko pettymys isälleni jo senkin takia, että en ollut poika. Vaikea sanoa. Molemmat vanhempani ovat syntyneet 1920-luvulla eli vaikea tietää sen aikaisten ihmisten ajatuksenjuoksusta. 

Mä olen jo aikoja sitten antanut vanhemmilleni anteeksi. Vaikka eivät ole koskaan anteeksi pyytäneetkään. Mun ystävät on joskus kysyneet, minkä ihmeen takia just minä koko meiden suvussa on ollut se, joka herää keskellä yötä ja lähtee etsimään muistisairasta äitiä tuolta kaduilta. Hyvä kysymys. En mä itsekään tiedä. Varmaan se mun sairaanhoitajatausta. Kun käyn joka tiistai isän luona, niin ei mulla ole mitään tunnesidettä isään. Hoidan vain velvollisuuteni. Äiti kuoli vuosi sitten toukokuussa. En ole vieläkään itkenyt äidin kuolemaa. Mutta hoidin velvollisuuteni. 

Nro 318: Varmasti on lapsissakin erilaisia,. Mutta niin on vanhuksissakin. Reilu vuosi sitten, kun olin ihan uuvuksissa juostessani päivin ja öin vanhempieni  luona, tunnistin korvissani kuuluvasta kohinasta, että nyt ei ole kaikki ihan oikeasti hyvin. Mulla on jo kerran revennyt valtimo aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon ja mulla oli lottovoittajan tuuri, että selvisin siitä hengissä. Mittasin sitten verenpaineet ja ne oli taas tasoa 230/170. Olivat olleet jo useamman viikon. Päätin jättää vanhempani oman onnensa nojaan siksi aikaa, että kävin lääkärissä. Muutenhan mä olin jo lopettanut mm reumalääkitykseni sen takia, että mun vanhemmilleni ei nyt kertakaikkiaan käynyt se, että mä lähtisin jonnekin kontrollilabroihin. Muistisairas äitini kun ei katsonut mun kalenteristani, milloin on sopiva aika lähteä karkuteille. Lääkäri teki mulle harvinaisen selväksi, että tämän pitää nyt loppua. Toista kertaa en todennäköisesti ole "lottovoittaja". Kun puhuin asiasta isäni kanssa, niin hänen mielestään he olivat tärkeämpiä kuin mun henkeni. Mä olen pitkäpinnainen ja harvoin suutun, mutta silloin kysyin isältä, kumman hän haluaa haudata ensin: vaimonsa vai nuoremman tyttärensä. Löi mulle luurin korvaan. Teki kyllä asian mulle harvinaisen selväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Olisiko pitänyt ottaa lopputili kun lapsenlapset syntyivät, ruveta heitä hoitamaan, siivoamaan lasten kotona, auttamaan.

Kysyn teiltä jotka valitatte ettei boomeriäitinne auttanut teitä kun lapset olivat pieniä.

Mä esitän vastakysymyksen: pitääkö ottaa lopputili, kun oma vanhempi ei enää pärjää ilman apua? Ja jos olet boomeri, otitko aikoinaan itse, kun omat vanhempasi eivät enää pärjänneet ilman apua?

Nro 290: No niinhän mä sanoinkin, ettei kavereista ole enää mitään helpotusta yksinäisyyteen, jos elää kovin vanhaksi. 

Mun äiti eli kuukautta vailla 97-vuotiaaksi, mutta äidillä oli koko elämänsä aikana vain yksi ystävä. Hän ei edes halunnut tutustua kehenkään muuhun. Siis suvun ulkopuolisiin. Oli muutenkin vähän sellainen marttyriluonne. Jo 50-vuotiaana alkoi voihkia, että jos minä nyt enää ensi kesänä/ ensi jouluna / ensi juhannuksena / ensi vappuna edes elän. Noh, eli melkein 47 vuotta sen jälkeen. 

Toinen lapsistani on naimisissa meksikolaisen kanssa ja kulttuuristas poiketen on vanhempiensa ainoa lapsi. Meksikossa lapset hoitaa vanhuksensa, joten on selvää, että jonain päivänä he muuttavat Meksikoon. Tai jonnekin sellaiseen maahan, mihin vanhuksenkin saa tuoda. Suomeenhan ei saa. Ei tästä ole kovin montaa vuotta, kun Suomessa evättiin oleskelulupa vanhukselta, jonka lapsella puolisoineen olisi kuitenkin ollut varaa elättää tämä vanhus. Mutta niin vaan lennätettiin vanhus takaisin kotimaahansa, missä hänellä ei ollut enää ketään. Oon aiheesta jo kauan sitten lapseni kanssa puhunut, kun hän oli huolissaan siitä, miten mun sitten käy, kun heidän pitää lähteä Meksikoon. Sanoin, että mä tuun sitten perässä, jos katson sen tarpeelliseksi. 

Vähän aikaa sitten isältä kuulin, että yks hänen entinen oppilas (itsekin jo 75v) soittelee vielä silloin tällöin isälle. Puhuvat pitkiä puheluita. Lisäksi se juristi, josta yhdessä aiemmassa kommentissani puhuin, on isäni hyvän - nyt jo edesmenneen - ystävän poika. Äidin kuoleman jälkeen kävi hakemassa autolla isän ja vei mökilleen grillaamaan. Mulla on suku, joka on ollut olevinaan yhteisöllinen, mutta kun äidin muistisairaus paheni, niin poikaani lukuunottamatta kaikki muut katosi kuin pierut Saharaan. En luota enää omaan sukuuni. Tai no poikaani luotan. Mulle on muodostunut "uusi suku" ystävästäni, hänen lapsistaan, vävystään ja 50v pikkuveljestään. Ja nyt exän (josta erosin jo melkein 30 vuotta sitten) on viimeisen vuoden aikana palannut takaisin mun elämään. 

Pointtini tässä on, että ei ne omat lapset välttämättä ole ne, jotka sulle on aikanaan apuna. Jos elät vanhaksi, nekin saattaa kuolla ennen sua. Tai muuttavat maapallon toiselle puolelle. 

Nro 277: "Sinä voit itse vaikuttaa ainakin jonkin verran siihen, millainen vanhus sinusta tulee, jos ei ole muistisairautta. 

En osaa itsekään sanoa, miten kärsivällinen vanhus olisin, jos olisi jotain tuskia. 

Mutta huomaa myös, että emme tiedä, millaista on tulevaisuudessa olla vanhus. Pahin uhkakuva on se, että meidät on vallattu ja omaisudet/eläkkeet viety. Siinä samalla on vanhushoiva lopetettu ja vanhukset lastensa tai muiden hyväntahtoisten harteilla. Edellä mainittu voi tapahtua vain osittain ja suomalaisten toimesta ottaa käyttöön vanha sääntö, että lapset huolehtivat. Toivottavasti ei ollenkaan tämmöisiä tapahdu."

Aivan. Mä olen tavallaan "onnekas", kun mulla on ollut kroonisia kipuja 34-vuotiaasta lähtien eli  jo 30 vuotta. Yhden käden sormilla on laskettavissa ne päivät, kun olen ollut tänä aikana täysin kivuton. Ja niistäkin 2:na päivänä olin tajuton. Olenkin monesti todennut, että vaikka kaikki muut tässä maailmankaikkeudessa mut hylkäisikin, niin kipu ei koskaan. Se kulkee hautaan asti mun rinnallani eikä koskaan jätä mua yksin. Olen siis "onnekas" siinä mielessä, että kivun kanssa on ollut pakko oppia elämään ja silloin, kun kivut ovat kovimmillaan, kannattaakin pysyä ihan vaan yksin ja omissa oloissaan. Tai sitten täytyy pitää naama näkkärinä eikä kärttyillä  läheisilleen. 

Mitä tulee sitten tuohon tulevaisuuden vanhuuteen, niin sitä ei tietenkään tiedä. Ei kyllä tiedä nuorempanakaan,  mitä omalla kohdalla ensi vuonna tapahtuu. Millainen tämä maa on 20 vuoden päästä? Ei kukaan tiedä. Onko tätä maata silloin enää olemassakaan tai onko enää elinkelpoinen? Entä, jos 20 vuoden päästä täällä on vähän kuten on ollut jo muutaman vuosikymmenen Tshernobylin alueella? Mä en omaa vanhuuttani miettiessäni kovinkaan paljoa pistä painoarvoa kaikista pahimmille kauhuskenaarioille. En miettinyt nuorenakaan, kun elettiin nk kylmän sodan varjossa. Mulla on aika fatalistinen elämänasenne ja olen jo kerran käynyt sanomassa käsipäivää Kuolemalle. Mun lapseni tietävät, että jos heidän on pakko lähteä, ilman omantunnontuskia voivat jättää mut tänne. 

Mitä tulee muistisairauksiin niin mulla ei ole varhaisiän dementiaa aiheuttavaa geeniä, mutta myöhäisiän dementian aiheuttava geeni löytyy. Äitikin oli 94v, kun muistisairaus ensimmäisen kerran ilmoitti tulostaan. Muiden sairauksien takia en usko, että elän pidempään kuin max 80 vuotta. Eli 16 vuotta vielä. Varsinkaan, jos lopetan noiden muiden sairauksieni lääkitykset. Olen jo tehnyt hoitotahdon, testamentin, edunvalvontavaltuutuksen yms. Tein yhdessä juristin kanssa ja hän oli ihan ihmeissään, kun en halunnutkaan, että kaikki mahdollinen pitää tehdä mun hyväkseni elämän pitkittämiseksi. Mulle on ihan ok, että kuolen nälkään ja janoon eritteiden keskelle omaan sänkyyni ilman, että kukaan ei käy edes katsomassa. Mitä nopeampi lähtö, sen parempi.