Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän se valtio hoitaa  -sosialismi on johtanut. Rikkinäisiin perheisiin, joissa ei haluta toisistaan huolehtia. 

Kyse ei ole halusta vaan ajan, kunnon ja rahan riittämättömyydestä.

Itsekin olen jo kipusairas 65v enkä todellakaan pystyisi hoitamaan dementoitunutta tai liikuntakyvytöntä lähes 90v:tä. 

Mä jouduin äidin muistisairauden vuoksi keskeyttämään muutamaksi vuodeksi reumalääkitykseni, koska lääkitys edellytti säännöllisiä kontrolliverikokeita. Eikä muistisairas kysele, mihis aikaan mulle sopisi, että hän lähtisi taas karkuteille. Tästä tietysti seurasi, että mun nivelkivut paheni ja nivelet oli yhä useammin tulehtuneet. Ei siinä mitään hoito- tai hoivatyötä tehdä, jos ei meinaa itsekään saada edes maitotölkkiä auki. 

Mä olen jälkeenpäin ymmärtänyt, että isä ei halunnut sinne ulkopuolista apua, koska pelkäsi, että äiti viedään väkisin jonnekin hoivakotiin. Ei ymmärtänyt, että sitä saa melkein polvillaan rukoilla - eikä aina auta edes sekään - että vanhus pääsisi hoivakotiin. Ja että aina ensin kokeillaan ne kotiin saatavat palvelut ja vasta sitten, jos nekään ei enää riitä, voi päästä jonottamaan hoivakotipaikkaa. Isälle olisi itselleenkin ollut paljon helpompaa, jos olisi suostunut erilaisiin palveluihin sitä mukaa, kun niitä hänelle ehdotin. Mutta ei, viimeiseen asti piti vängätä vastaan. 

En ja en. Jouduin jo vuosituhannen vaihteessa sairastuttuani nivelreumaan luopumaan sairaanhoitajan työstä ja vaihtamaan alaa. Sillä ei ole merkitystä, onko potilaita yksi vai kymmenen. Jos ei pysty, niin ei pysty. Äidilläni oli pitkälle edennyty muistisairaus, mutta jalat toimi kuin Lasse Virenillä. Monesti jouduin etsimään äitiä tuolta kaduilta. Joskus äiti tuli mua pihalla vastaan ja kun vein äidin takaisin kotiinsa, isä ei ollut edes huomannut, ttä äiti oli häippässyt. Hommasin heille hälyttimet ulko-oviin ja sen jälkeen isä  aina soitti heti mulle, kun hälytin pärähti. Hän liikkuu huonosti, joten jos olisi itse yrittänyt lähteä perään, äiti olisi ollut jo kaukana. 

Melkoista vääntöä oli jo pelkästään saada isä tilaamaan ruokaostoksensa kotiinkuljetuksella. Kun sitten vihdoin suostui, olikin ihan tyytyväinen palveluun. Siivouksen suhteen sama juttu. Lopulta tajusi, että joko hän ostaa siivouspalvelun, siivoaa itse tai siellä ei kukaan siivoa. Ja kun tilasi siivouspalvelun, oli siihenkin tosi tyytyväinen. Muutaman kerran jouduin käymään siellä tekemässä ihan hoitotyötäkin, mutta kun se 24/7 hälytysvalmiudessakin alkoi työn ohessa käydä aika rankaksi, mulla verenpaineet nousi stressistä vaarallisen korkealle tasolle, joten työterveyslääkäri käski pistämään puhelimen äänettömälle. Tässä vaiheessa isälle sitten kelpasi turvapalvelukin eli kun äiti putosi sängystä, kaatui tai ei päässyt vessanpöntöltä ylös, niin turvapalvelun tyypit tulivat nostamaan. Muutaman kerran isä alussa soitti 112:een, mutta ensihoito veikin äidin lopulta päivystykseen eikä vain käyneet nostamassa äitiä ylös. Joten alkoi se turvapalvelukin kelvata. Kotihoitoa ei aluksi millään ja kun lopulta isä siihen suostui, äiti oli joka kerta niin huonossa kunnossa, että kotihoito toimitti päivystykseen. 3 kuukauden aikana 4 kertaa päivystyksessä nesteytettävänä ja vikalla kerralla joku lääkäri teki saatohoitopäätöksen. Lääkäri kuitenkin ilmoitti isälle, että äitiä ei voi enää kotiuttaa, jos kotona ei käy kotihoito. Eikä pelkästään kotihoito vaan myös kotisairaala. Isän oli pakko suostua ja kun äiti tuli kotiin, hän eli vielä 3 viikkoa. 

Isän kohdalla tilanne on helpompi, koska pää toimii, mutta jalat ei. Ei siis pääse karkuteille, vaikka pääkin lakkaisi toimimasta. Olen auttanut isää hankkimaan kotiin monenlaisia apuvälineitä, jotta pärjää. Uskoisin, että jos isä alkaa tarvita yhä enemmän erilaista apua, hän ei enää jääräpäisesti vastusta ulkopuolisen avun hankkimista. Tietää itsekin, että jos ei kotonaan enää pärjää, sitten ei voi asua enää kotona. Mä voin selvittää hänen puolestaan asioita, mutta en ala itse häntä enkä hänen kotiaan hoitamaan.

Nrto 282: "No mutta tällä logiikalla ei MISSÄÄN ole koskaan ollut mitään kulttuuria. Ei edes niillä kansoilla, jotka ovat kuuluisia homogeenisyydestään, kuten korealaiset. Kieli, muoti, taide, tapakulttuuri, rakennukset, kaikki oli äärimmäisen yhtenäistä monta vuosisataa - mutta yhteiskuntaluokat tietysti elivät hyvin erilaista elämää keskenään, joten ei sitä kulttuuria kai sitten ollut olemassakaan."

Mun aiempi kommenttini ei liittynyt mihinkään tuollaiseen. Sinä sanoit, että kyllä Turussa jo 1800-luvulla elettiin yhtenäiskulttuurissa. Enkä mä sitä epäilekään. Niin elettiin Pieksämäella, Imatralla, Pihtiputaalla ja Pelkosenniemelläkin. Mutta vain niiden oman kylän/kaupungin asukkaiden kanssa, ei suinkaan kaikkien suomalaisten kassa. Turkulaisilla tuskin oli hajuakaan, montako poronkusemaa on matkaa edes lähimpään naapuriin. Suomessa elettiin hyvin pitkään niin, ettei sieltä kotikulmilta satojen kilometrien päähän  lähdetty. Ei edes turkulaiset. 

Nro 278: "Okei, eli siis nautitte kaikkea itse säilöttyä, jotka on tehty jo ennen varsinaista kekriä. Se on sitten se kekrijuhla."

Juuri näin. Kekrinä juhlitaan sitä, että vuoden työt on tehty ja nyt voi ottaa rennommin. Kekriin toki liittyy muutakin kuin vain ruoka, mutta ruoka on kuitenkin aika keskiössä, koska ennenvanhaan Suomessa oli talvisaikaan aika rajalliset mahdollisuudet saada ruokaa. Siksi talveen piti varautua. 

Nro 247: "Kyllä mun kotikaupungissa Turussa on jo 1800-luvulla eletty yhtenäisesti. Siitä pikku hiljaa keksintöjen myötä kehitytty. Mun suvussa oli tuohon aikaan pikku yrityksiä pitäviä perheitä.

En tiennytkään, että joku jossain edelleen juhlii kekriä. Onpa kiinnostavaa. Se kai on syksyinen sadonkorjuujuhla. En edes ymmärrä, miten sitä kaupunkilainen juhlisi. "

Kekri ei ole sadonkorjuujuhla vaan vuoden päättymisen juhla. Suomen ilmasto-olosuhteissahan sato kerättiin talteen jo viimeistään syys-lokakuussa. Kekriä taas juhlittiin sitten, kun kaikki mahdollinen oli jo säilötty talven varalle. Ja myös teurastettu ne eläimet, joille ei olisi riittänyt ruokaa talven yli. Kekrinä nämä kaikki oli saatu valmiiksi ja suomalainen sai siirtyä talveen. Kekristä alkoi myös nk römppäviikot. Oli renkien ja piikojen ainoa lomaviikko ja myös ajankohta, jolloin saattoivat vaihtaa isännältä toiselle. Ryypättiin, juhlittiin ja laulettiin. 

Mun äidin suvussa on ollut tapana sanoa, että "Kell' ei Kekriä, sill' ei joulua". Tällä tarkoitettiin, että jos et ollut säilönyt, kuivattanut ja kaikin muinkin tavoin varautunut talven tuloon, sulla ei olisi ollut enää edes jouluna mitään ruokaa. 

Miten kaupunkilainen juhlii? Vaikka koko ikäni olenkin asunutkin kaupungissa, niin joka vuosi loppukesästä mä teen kaikenlaisia säilykkeitä. Välillä vähän nykyaikaisilla twisteillä (esim säilön keltajuuria ja laitan mausteliemeen vaikka tähtianista) , mutta jotain kuitenkin. Mulla on rivaripihassani omenapuu ja kerään siitä joka vuosi ainakin sen verran omenoita, että saan tehtyä purkin tai pari omenahilloa. Omenoita ja aroniota lukuunottamatta ostan raaka-aineet kaupasta, mutta sen perinteisen säilöntähomman teen itse. Ja sitten kekripöydässä loka-marraskuun taitteessa avataan ensimmäiset purkit. Mun vanhermmat muutti Hlesinkiin kerrostaloon jo vuonna 1952, mutta kyllä äitikin aina kekriä varten säilykkeitä teki. Eikä vain kekriä varten vaan koko talveksi. Maustekurkkuja, etikkapunajuuria, mehuja, hilloja jne.

Mun äidin suvusta enää minä, mun tytär ja siskoni tytär jatkavat suvun vanhaa kekriperinnettä.