Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vähän sekava juttu, koska tuosta ei nyt selvinnyt, kuinka pitkään Antero on jo ollut leikkausjonossa. Siis sekä polvien että lonkan nivelrikothan hoidetaan tekonivelleikkauksilla. Saikkua ei tietenkään saa loputtomiin, koska nuo sairaudet on parannettavissa. 

Meinaatko tosissasi että tekonivelillä voi tehdä kaikkea samaa kuin omilla nivelillä? Ohhoh, eikö sun pitänyt olla terveydenhuollon ammattilainen? 

Linkin takana olevasta jutusta ei selvinnyt, mitä Antero tarkalleen ottaen tekee työkseen Ja kyllä, olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja sen lisäksi mulla on jo molemmissa polvissani tekonivelet. Ei nykyisin enää pääse kuin poikkeustapauksissa nivelrikon takia eläkkeelle vaan vasta sitten, jos tekonivelleikkausten jåälkeenkään ei enää pysty tekemään töitä. 

Vähän sekava juttu, koska tuosta ei nyt selvinnyt, kuinka pitkään Antero on jo ollut leikkausjonossa. Siis sekä polvien että lonkan nivelrikothan hoidetaan tekonivelleikkauksilla. Saikkua ei tietenkään saa loputtomiin, koska nuo sairaudet on parannettavissa. 

Vierailija kirjoitti:

Masennuksesta:

Liike varmaankin on lääke, mutta syvässä masennuksessa et nuku, et syö. Tuskin jaksat suihkuun, saati lenkkipolulle. Ahdistaa, et osaa kuvailla mikä. On mustaakin mustempaa. Eipä siinä lohduta luonto tai ystävät, kun Ei Mikään Tunnu Miltään. Paitsi syvältä kaivolta tai upottavalta suolta.

Lievempään masennukseen voi auttaa, mutta vaikeassa 'ei vaan oteta itseä niskasta kiinni',  kun kokeillaan epätoivoisena keittiöveitsen terävyyttä tai mietitään, missä joki on sula, juna-aikatauluja...

Olet ihan oikeassa. Mulla on yksi hyvä kaveri, joka kärsii ajoittain vakavasta masennuksesta. Käytin termiä "hyvä kaveri" enkä "kaveri", koska mun suhde tähän ihmiseen on aika lähellä ystävyyttä. Hänen sairautensa kuitenkin estää sen, että voisimme olla aidosti ystäviä. Ja mulle on ihan ok, että näin on. Ymmärrän hänen sairauttaan ja hän taas tietää, että sitten, kun hän jaksaa taas, niin muhun voi ottaa yhteyttä. Hän ei halua kotiinsa ketään kyläilemään ja aikoinaan kertoi syynkin eli elää siellä sekasotkun keskellä. Kun ehdotin, että no mä voin tulla siivoamaan, niin ei halunnut. Ei siksi, etteikö olisi halunnut kotinsa siistiksi, vaan siksi, ettei olisi jaksanut sitä, että kodissaan olisi joku toinen. 

Vierailija kirjoitti:

-Suomessa on paljon meitä hylättyjä miehiä, vaimo liipottaa harrastuksissa, tyttöjen illoissa, netissä jne. Minä yritän sinnitellä ja kaipaan vaimon aikaa ja yhteistä tekemistä. 

Näin jutteli minulle sukulaismies, kun kysyin mitä kuuluu. Naurahti ja sanoi: -Yritän tottua yksinäisyyteen. Onhan minulla tuo koira onneksi.

Tuli niin surullinen olo. 

Surulliselta tuo minustakin kuulostaa. Siis jos vaimo on ainoa ihmissuhde ja ystävä, mitä miehellä on. En ikinä haluaisi rakentaa elämääni yhden ihmisen varaan. Mitä jos se ainoa ihminen kuolee? Johonkin sairauteen tai vaikka liikenneonnettomuudessa? Mun mielestä parisuhteen ja ystävyyssuhteen ainoa ero on, että ensimmäiseen kuuluu seksi ja jälkimmäiseen ei. Ja yksinäisyyden poistaa toinen ihminen, ei paneminen. 

Väittäisin, että oli aika tavallista aiemminkin. Ehkä poikkeuksena sellaiset, jotka asuivat koko ikänsä suunnilleen samassa paikassa ja olivat vuosikymmeniä töissä samassa työpaikassa. Lankapuhelinten aikaan saattoi puhelinnumerokin muuttua, kun muutit jonnekin. Ei siis pelkkä osoite. Yhdessä vaiheessa kännykän numero vaihtui, jos vaihdoit operaattoria. Ja jos sulla oli työsuhdepuhelin, niin työpaikkaa vaihtaessasi numerosi tietenkin muuttui myös.  Muutot ja työpaikan vaihdokset yksinkertaisesti vain aiheutti sen, että yhteystiedot katosivat. Niiden ihmisten kanssa sitten yhteydenpito säilyi, joita tapasi usein (töissä, harrastuksissa, asuinalueella jne) tai jotka olivat niin läheisiä, että heille ilmoitti uuden osoitteensa ja puhelinnumeronsa. 

Mä valmistuin 1986 sairaanhoitajaksi ja opiskelijoita oli ympäri Suomea. Valmistumisen jälkeen porukkaa muutti paljon kotiseuduilleen ja ysärin laman alettua ulkomaillekin. Oltiin sen verran nuoria, että moni meni sitten naimisiin ja sukunimikin vaihtui. Ei ollut oikein keinojakaan etsiä Oulun seudulle muuttanutta "Riittaa", joka oli tyttönimeltään "Virtanen". Kun Facebook yleistyi, niin sieltäpä sitten alkoi löytyä vanhoja kurssikavereita ihan vain sen vuoksi, että  jos oli laittanut omiin tietoihinsa oppilaitoksensa, niin FB alkoi ehdottaa kavereiksi muita, joilla oli tiedoissaan sama merkintä. Samoin sitten kavereiden kavereita. Tavattiin porukalla ekaa kertaa 28 vuotta valmistumisen jälkeen, mutta edelleenkään ei tavoitettu kuin pieni osa kurssikavereista. 

Noin muuten aiheeseen, niin vuosikymmenten varrella ihmisen elämään tulee yleensä aika paljon lisää ihmisiä. Vain kaikista merkityksellisimmät ihmissuhteet lapsuudesta ja nuoruudesta saattavat säilyä, mutta se edellyttää yhteydenpitoa JA sitä, että on edelleen nykyhetkessäkin jotain yhteistä. Pelkkä vuosikymmenten takaisten asioiden muistelu ei kannattele ihmissuhdetta kovinkaan pitkään. Olen myös samaa mieltä siitä, että ihmisten elämä on muuttunut hektisemmäksi. Työelämä itsessään vie mehut, mutta päinvastoin kuin joskus kasarilla, niin yhä harvemmalla työt on enää ma-pe klo 8-16. Monilla on myös vapaa-ajalleen vaatimuksia. Joko itse asetettuja (esim omat harrastukset) tai sitten jonkun toisen (puoliso, lapset, sukulaiset) asettamia. Löytyy siis rajallisemmin aikaa ja voimavaroja pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin. Kasarilla niin aikuisilla kuin lapsillakin oli vähemmän kodin ulkopuolisia harrastuksia ja hyvin tiesi, mihin aikaan kaverille voi soittaa. Jos kaverilla oli pieniä lapsia, niin ei sitten just päivällisaikaan eikä myöskään silloin, kun on lasten iltatoimien aika. Työpaikan numeronkin tiesi vain perhe sekä päiväkoti ja/tai koulu. 

Mulla oli viime vuosituhannella hyvä ystävä, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu. Sitten elämäntilanteet vei erilleen eli hän palasi vauvaperhearkeen ja mä aloin valmistautua teinieni aikuistumiseen. Hänellä myös vaihtui puhelinnumero eikä ilmoittanut mulle uutta numeroaan. Hän ei myöskään ollut Facebookissa. Reilu vuosi sitten törmäsin sattumalta häneen bussissa ja siitä lähtien ollaan pidetty yhteyttä. Pyritään tapaamaan kerran kuukaudessa. Nyt meitä yhdistää vanhojen aikojen lisäksi se, että molempien lapset on jo aikuisia, molemmat on sinkkuja ja molemmilla työelämä ei enää rasitteena. Tai mulla oli vielä vähän aikaa sitten,  mutta tein vain 3-päiväistä työviikkoa. Eli sen nuoruusvuosien ystävän voi kyllä löytää uudelleenkin, vaikka välissä olisikin ollut parinkymmenen vuoden tauko.