Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on nihkeä keli. Eilen illalla kosteus 98%! Ihan vihoviimeinen säätila mulle. Lehtikään ei värähdä puissa ja tunnelma tunkkainen ja raskas. Toivon kirpeitä aamuja ja raikkaita syyspäiviä pian. Olen syksy-talvi ihminen selvästi. Näin me ollaan erilaisia. 

Täällä kans ulkoilma on kosteaa kuin jossain tropiikissa. Sisälläkin näyttää ilmankosteus olevan jo 60%. Hiostavaa. Mä kyllä pidän kesästä, mutta en tästä kosteudesta. Oli pakko vielä pestä koneellinen pyykkiä ja ripustaa ne kuivumaan, niin sekin lisää tota kosteutta. 

Äsken tuli Cittarin tilaus ja sain kaiken sen, mitä olin tilannutkin. Ei siis tarvitse ennen reissua enää käydä muuta kuin lähikaupassa.  Matkalaukkua pitäisi varmaan ruveta pikkuhiljaa pakkailemaan. Huomenna tosin koiralla silmälääkäriaika, mutta loppuviikko on sitten ihan vapaata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan loistava kirjoitus! Näitä tyyppejä on omalla työuralla tullut huolestuttavan paljon vastaan viime vuosina 😥

N. 58

Mikä pahinta, niin työ- ja muunkin elämän pelisääntöjä on alettu muokata näiden ehdoilla. Ajankuvaa on myös  se että merkittävä osa nuoria miehiä joutuu jättämään armeijan kesken alkumetreillä kun 'määrätään' nukkumaan ja hereille tiettyyn kellonaikaan eikä 'vaan pysty' . Kohta sodassakin tarvitaan liukuva työaika.

Voisiko olla, että ehkä aiemmin ne heikommillakin eväillä liikkeellä olleet ovat jotenkin löytäneet työelämästä ja elämästä paikkansa, mutta nyt kilpailuun ja vastakkainasetteluun tähtäävä yhteiskunta tuo herkemmin nämä esiin? 

Kyllä. Vielä 1980-luvulla esimerkiksi sairaalamaailmassa oli paljon työtehtäviä, joita pystyi jopa näkövammaiset tekemään. Monenlaista nk avustavaa työtä. Tällaisia työtehtäviä ei enää ole. Itsepalvelu, automatiikka ja digitalisaatio on poistanut nämä työtehtävät. Mä näkisin yhtenä ongelmana työpaikoista kilpailun lisäksi sen, että yhä enemmän ajatellaan, että työn pitäisi olla mielenkiintoista ja kivaa, työyhteisön olla mukava jne.  Ikäänkuin elämässä ei voisi olla muuta merkityksellistä kuin työ ja työyhteisö. Mä olen ollut elämäni aikana monessa työpaikassa ja aina käynyt töissä vain ja ainoastaan rahan takia. Rahan, jolla sitten kustannan kaiken sen mukavan, mitä vapaa-ajallani haluan tehdä. Eräs pomoni vuosikymmeniä kerran sanoi mielestäni ihan fiksusti, että työkavereitaan ei tarvitse rakastaa vaan riittää, kun niiden kanssa tulee toimeen. Ihan mukavaa, jos työkaveristaan saa vielä ystävänkin, mutta ei se ole työssäkäynnin tarkoitus. Mun mielestä työpaikka on hyvä silloin, kun työtään ja työkavereitaan ei tarvitse lainkaan ajatella työajan ulkopuolella. Muistan kasarilta, kun moni otti työajan lyhennyksensä ja mahdolliset ylityötunnit takaisin aina perjantaisin ja olikin nk lentävä lause perjantaisin: "Kello on yks, hyvästi HYKS". Vähän luulen, että nykyisin ihmisillä on liian suuria odotuksia työstään. Ja kun työ ei vastaakaan odotuksia, niin ei viihdytä. Toki on ihan ok vaihtaa työpaikkaa, mutta jos mikään työpaikka ei miellytä, on hyvä katsoa peiliin ja kysyä, onko odotukset työelämää kohtaan liian suuret. 

Juttu oli maksumuurin takana. Suomessa suuri osa yrityksistä on pk-yrityksiä ja suuryritykset sitten pääasiassa ulkomaisessa omistuksessa. Ulkomaiset sijoittajat haluavat rahoilleen vastinetta eli osinkoja ja siksi yrityksissä pitää jakaa osinkoja. Ei tänne kukaan sijoita ajatuksella, että 20 vuoden päästä hyötyisi sijoituksestaan jotain. Pk-yrityksissä taas on paljon pieniä yrityksiä, joissa yrittäjän tavoitteenakaan ei ole muu kuin se, että saisi leivän pöytään. Yritys on alunperin perustettukin vain ajatuksella työllistää itsensä eikä päätyä miljonääriksi. Lisäisin  myös vielä sen, että nykyisin aika usein lapset valitsevat itse ammattinsa eikä siitä lääkäristä tai opettajasta ole vanhempansa firmassa jatkajaksi. Yhä vähemmän siis on perustettu yrityksiä ajatellen, että sinne sitten aikanaan omat lapset ja lapsenlapsetkin vielä työllistyisivät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenties syy on yksinkertaisesti se, että kummastakin tuntuu, jotta toisella ei vaan ole enää mitään uutta annettavaa suhteeseen vaan jutut junnaavat samaa kulunutta rataa. Uudet, tuoreemmat tuttavuudet vievät huomion kunnes nekin hiipuvat vuorollaan. En tiedä kuinka yleistä on, että esim entisiin duunikavereihin ei pidetä yhteyttä, mutta ainakaan itse en pidä.

Ymmärrän tän pointin. Mutta mua harmittaa, että monella tuntuu olevan sellainen asenne, että uudet tuttavuudet, kaverit ja jopa ystävät, on jotenkin vähempiarvoisia kun ne on uusia. Siis että eihän niitä kaikkia uudempia ihmissuhteita käsittääkseni ole tuomittu hiipumaan. Joku niistä voi jäädäkin ja esim. omalla kohdallani syvästi toivon että jää. En halua ajatella, että aikuisena tutustuneet on toisilleen jotain kertakäyttötavaraa.

Mistä tulikin mieleeni, että aika moni on varmaan löytänyt puolisonsa

Siis pitäisikö sun mielestä uudet tuttavuudet pääsatä nk kalifiksi kalifin paikalle ja ohittaa ne aiemmat ystävät ja kaverit? Että potku perseelle niille aiemmille ja uutta tupaan vaan? Eihän se niin mene eikä mun mielestä pidäkään mennä. Ensin ne, jotka elämässä jo on, ja sitten vasta ne, jotka on sinne uusina tulossa. Jos ei uutena tuttavuutena jaksa odottaa - kenties vuosiakin - päästäkseen toisen ystäväksi, kannattaa laittaa kantapäät vastakkain jo heti alkuunsa. En mä ainakaan hylkää elämässäni jo nyt olevia ihmisiä sen takia, että tapaan jonkun uuden kivan tyypin. Jos se tyyppi moista edes odottaa, mun puolestani voi jatkaa matkaansa. 

Nro 17446: "Mutta mikä onni kohdata elämänsä rakkaus ja saada pitää se noin pitkään! Se, että kohtaa ylipäätään rakkauden on jo sattumanvaraista. Onnekkaat vanhempasi."

Tuosta olen ihan samaa mieltä. Kukaan mies ei ole koskaan rakastanut mua kuten isä rakasti äitiä enkä minä rakastanut ketään miestä kuten äiti rakasti isää. Siksi en ole koskaan naimisiin mennytkään, vaikka mua on kosittukin. En halunnut tyytyä vähempään. Tiedän, että isä tuntee itsensä nyt yksinäiseksi. Tunsi jo silloin, kun äidin muistisairaus paheni. Äidin vielä eläessä mä vielä juoksin siellä monta kertaa viikossa, mutta en enää. Mun puolesta isä saa nyt elää muistojensa kanssa siellä ihan keskenään. Soitelkoon niille, joita hänen olemisensa vielä kiinnostaa.