Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Työterveyshuollossa voisi olla jo keski-iässä kaikille keskustelu siitä, että eläkkeelle jääminen on uusi elämänvaihe, johon on hyvä varautua. Elämää ja omaa identiteettiä ei kannata koskaan rakentaa pelkän työelämän varaan. Nykyisin tätä tuskin tapahtuukaan, kun työelämä on sirpaleista ja muutoksiin tottuu. Aiemmin ehkä enemmän. Toisaalta ihmisen oma persoonallisuus ja sosiaaliset taidot vaikuttaa. Työelämä on tarjonnut varman sosiaalisen verkoston, vaikka ei ehkä olisi ollut suosittukaan. Eläkkeellä vaatii oma-aloitteisuutta ja ihmissuhdetaitoja päästä mukaan harrastusporukoihin. Tilanne voi tulla yllätyksenä. Verkoston luominen, vaikka pienenkin, kannattaa aloittaa jo työaikana. Eläkeläisjärjestöjen toiminnassa tapaa muita, jos sellaisesta innostuu.
Samaa mieltä. Ja mä ajattelen tätä vähän laajemminkin kuin vain eläkkeelle jäämisen suhteen. Muistan viime vuosituhannen lopulta, kun nuorempikin muksuista oli jo koulussa. Tulin töistä kotiin ja parisen tuntia istuin olohuoneessa lukemassa kirjaa. Kumpikin lapsista jossain kavereidensa kanssa. Elämä ei ollutkaan enää koti-päiväkoti-työpaikka-päiväkoti-ruokakauppa-koti -elämää vaan mulle jäikin hyvin aikaa ihan vaan yksin ja hiljaisuudessa. Sitä niin kutsuttua omaa aikaa. Vuosi sen jälkeen lähdin työn ohessa opiskelemaan uutta alaa. Eläkkeelle jääminen on yksi etappi, mutta parisuhteissa eläville myös puolison menetys. Toki voi olla itse se, joka ensin siirtyy ajasta ikuisuuteen, mutta voi käydä toisinkin. Iän myötä toki ystävät ja kaveritkin alkavat vanhentua ja kuolla, mutta jos elää tarpeeksi vanhaksi, saattaa joutua hautaamaan omat lapsensakin.
Mä ajattelen vähän niin, ettei kannata laittaa kaikkia munia samaan koriin. Lauantaina olin Tuska-festareilla yhden ystäväni kanssa. Hän on nuorempi kuin mun esikoiseni. Jostain syystä yli puolet mun ystävistäni ja kavereistani on mua nuorempia. Facebookia pidetään nykyisten vanhusten somekanavana ja ihan hyvä, jos se sellainen onkin, mutta sen kautta olen löytänyt vanhoja kouluaikaisia kavereitani takaisin elämääni. Huomennakin lähden lounaalle yhden kaverini kanssa, jonka kanssa 1970-luvulla oltiin kuin paita ja peppu. Ei olla tavattu vuosikymmeniin, mutta onneksi ollaan voitu Facen kautta pitää yhteyksiä.
Olet myös oikeassa tuosta persoonallisuudesta. Jotkut kaipaavat hyvinkin aktiivista sosiaalista kanssakäymistä ja jotkut taas eivät. Mulla on ihan keskiverto sosiaaliset taidot, mutta viihdyn myös erittäin hyvin yksin. Työelämässä ne taidot vielä kehittyivät lisää, kun piti työasioissa reissata Yhdysvalloissa ja osata smalltalkata mitä erilaisimmissa tilanteissa. Ei mua kuitenkaan haittaisi, vaikka en puoleen vuoteen tapaisi yhtään ketään. Edes kaupan kassaa. Multa ehkä puuttuu jollain tavalla tarve olla fyysisesti läsnä toisen ihmisen kanssa. Ihan riittää, että Kyylä makaa mun vatsani päällä ja kehrää, kun silittelen sitä. Ja mähän pienikokoisena ihmisenä litistyisinkin, jos vatsani päällä makaisi joku aikuinen ihminen :D
Mutta tästä päästäänkin asian ytimeen eli mun mielestä jokaisen pitäisi miettiä, millainen olen ja mitä elämässäni tarvitsen ja haluan. Siis sitten, kun sitä, mitä nyt on, ei enää olekaan. Ja ennakoida tämä ja toimia sen mukaan.
En lukenut koko ketjua, mutta tosiasia on, että moni nainen haluaa ensin opiskella itselleen ammatin ja hankkia työpaikan ja vasta sen jälkeen on valmis hankkimaan lapsia. Jos nyt ylipäätään haluaa lapsia. Suomessa naisten keskimääräinen ikä saada ensimmäinen lapsi on nykyisin 30,3 vuotta ja miesten 31,6 vuotta. Tuo artikkelin mies on nyt parikymmentä vuotta myöhässä siitä, milloin olisi kannattanut löytää vakituinen ja kestävä parisuhde. Moni mies kuitenkin haluaa alle kolmekymppisenä elää vielä railakasta poikamieselämää eikä parisuhde ja perhe kiinnosta. Sitten, kun alkaa kiinnostaa, sen ikäisillä naisilla joko on jo lapsia tai eivät lapsia edes halua.
Mitä sitten tulee Kainuuseen tai muihin vastaaviin paikkoihin, niin sepä se, kun niissä ei ole työpaikkoja. Ehkä löytyy jotain lähihoitajan tai kaupan kassan hommia, mutta lapsiperheellisenä ei ole kovin mukavaa, jos töissä käydäkseen pitää ajaa päivittän parisataa kilometriä.
Iän myötä tulee kyynisemmäksi. Nuorena tuli kannettua maailmantuskaa harteillaan, mutta varsinkin sen jälkeen, kun tuli hankittua lapsia, piti ensisijaisesti huuolehtia niistä lapsistaan eikä kaikista miljoonista muista lapsista tällä maapallolla. Ja kun ikää tulee lisää, huomaa myös, miten vähän voi omalla äänestyskäyttäytymisellään tai omilla valinnoillaan vaikuttaa yhtään mihinkään maailmanlaajuisesti vaan ne, joihin on mahdollista vaikuttaa, ovat siinä hyvin lähellä eli omassa perheessä.
Sadepäivä. Kyylän kanssa vaan hymistellään kotona. Kiitos ideoista, mitä tehdä eläkkeellä. Onneksi eläkepäiväni alkavat jo elokuussa, koska naapuruston teinit ajelee silloin vielä mopoillaan ja voinkin mennä vaikka valittamaan mopojen pörinästä. Nyt en viitsi mitään valittaa, koska ei mua mopojen äänet oikeasti häiritse. Ensi kuussa sitten saattaa jo häiritäkin, vaikea etukäteen tietää :D Tai sitten ei häiritse senkään vertaa.
Nyt menossa 11. kuukausi poissa työelämästä. Jos työ on kivaa ja työkaverit mukavia, töissä on - ainakin välillä - ihan kiva käydä. Viime kesänä tuli 50 vuotta siitä, kun menin ensimmäistä kertaa kesätöihin. Ja jo silloin mietin, että eiköhän mun työurani voisi jo olla tässä. Oli mulla siintänyt eläkepäivät ruusunpunaisina jo horisontissa, mutta aika nopeasti tein sen päätöksen, että irtisanoinkin itseni jo 11 kuukautta ennen eläkeikää. Ja hyvän päätöksen tein. Vaikka oloneuspäiväni eivät alkaneetkaan ruusunpunaisesti vaan ensin murtui jalkaterä, sitten toin Irlannista koronan, sen jälkeen taloyhtiön iso remontti, koiran sairastumiset ja kuolema, niin en kyllä olisi mitenkään jaksanut olla vielä töissäkin. Vaikka etätyö olikin. Joskus aikoinaan mulla oli 2 alakouluikäistä lasta, isokokoinen paljon liikuntaa tarvitseva koira, 2 kissaa, 2 hamsteria, kokopäivätyö ja työn ohessa opiskelin ammattikorkeakoulussa uutta tutkintoa. En tajua, miten silloin jaksoin. Ei kai sitä selitä muu kuin ikä eli olin silloin nelikymppinen ja nyt kohta jo 65. Ja nyt mulla on vain Kyylä sekä rajattomasti aikaa, joten eipä häiritse mopojen pörinät eikä muutkaan äänet, vaikka kuulossani ei olekaan mitään vikaa. Tai no kännykän äänet häiritsee, mutta sen vekottimen saa onneksi äänettömälle.
Heräsin aikaisin aamulla säpsähtäen ja muistin, että olin unohtanut viedä koiran iltalenkille. Ja sitten muistin, että eihän mulla enää ole koiraa. Välillä käy mielesssä, että jospa sittenkin vielä koira. Kunnes taas järki palaa päähän ja ajattelen, että vain "lainakoiria" enää.
Mukavaa torstaita nasut ja epänasut!
Tämä. Suomessa on itsepärjäämisen kulttuuri eikä kovin herkästi keneltäkään pyydetä apua. Kun omat lapseni aikoinaan aikuistuivat, sanoin heille, että mulla ei ole kristallipalloa eikä mitään muutakaan keinoa päästä teidän päänne sisään, joten jos jotain multa tarvitsette, teidän pitää sanoa se. Ja sanokaa se silloin, kun asialle voi vielä tehdä jotain eikä vasta sitten, kun peli on jo menetetty. Aika harvoin ovat apuani tarvinneet (jos ei kissojen ja koirien hoitamista lasketa mukaan), mutta olen selvitellyt heidän puolestaan erilaisia lakipykäliä yms.
Mutta on mulla sellaisiakin sukulaisia, joiden elämäntapa ja elintaso on ollut sellainen, mihin mulla ei edes silloin, kun tienasin yli 120 000 € vuodessa, olisi ollut varaa. Tai joo, olisi ollut varaa, jos olisin pistänyt kaikki rahani haisemaan eli elänyt tyyliin "tili tuli, tili meni". Aikoinaan mun äitini sanoi, että vain asunnon voi ostaa velaksi. Jos ei ole varaa pesukoneeseen, sitten pestään lavuaarissa nyrkkipyykkiä. Ja olen joskus aikoinaan pessytkin.
Mitä taas tulee erilaisiin mt-ongelmiin tai päihdeongelmiin, niin kyllä niissä on vanhemmat, sisarukset ja muut sukulaiset aika avuttomia. Vaikka mulla onkin sairaanhoitajan koulutus taustalla, niin en mä silti ole sen paremmin psykiatri, terapeutti kuin muukaan ammattilainen, joka noista osaisi parantaa.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/