Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 202: "Oikeesti... Ero tulee puolelle pareista, konkurssit, työttömyydet ja sairaudet on ihan arkipäivää. Miten sellaisen osuminen omalle kohdalle voi olla yllätys. Ja jos on aikuisena hetkeäkään elänyt "hyväosaisena" (siis keskustelusta päätellen tienannut 2500 brutto), niin  miten ei ole saanut mitään puskuria aikaiseksi. Vaikka 50 /kk indeksirahastoon ja unohdetaan sinne. Ei tunnu siinä jokapäiväissä elämässä missään."

On yllättävän paljon ihmisiä, jotka ovat mitoittaneet elintasonsa kahden aikuisen palkkatulojen mukaan. Ja kun ero tulee tai toinen jää työttömäksi, kaikki romahtaakin. Nyt vielä sellainenkin juttu, että ansiosidonnaista on sekä määrällisesti että kestoltaan vähennetty. 

Kun aikoinaan ostin asunnon, en ostanut sitä kenenkään toisen kanssa. Kävin pyytämässä lainatarjouksia useammastakin pankista ja yhdessä pankissa mulle olisi myönnetty lähes kaksinkertainen summa kuin mitä tarvitsin. Ja juu, en ostanut asuntoa Helsingistä enkä edes Espoosta vaan Vantaalta. Hyhhyh Vantaa...miksi ihmeessä, vaikka pankki olisi myöntänyt enemmänkin lainaa? Koska laskin, että hätätapauksessa muuta kulutustani vähentämällä pystyisin maksamaan lainaani ansiosidonnaisellakin. Tiukkaa olisi toki tehnyt, mutta olisin pärjännyt. Ja olisi ollut 2 vuotta aikaa joko löytää uusi työpaikka tai saada asunto myytyä. Ja tosiaan kun en ottanut enempää lainaa, mulle jäi rahaa myös säästöön ja sijoituksiin. Ja kun asuntolaina oli maksettu, niin aiemmin siihen kulunut summa meni säästöön ja sijoituksiin. Mulla ei ole koskaan ollut autoa, kesämökkiä, venettä, moottoripyörää eikä muutakaan vastaavaa rahareikää, joten summat, jotka tuollaisiin olisi mennyt, pystyin laittamaan säästöön ja sijoituksiin.  Edes mun läheisimmät eivät ole tienneet,  paljonko olen milloinkin tienannut. Varmaan kuvitelleet, että en kauheen hyvin, kun en omista enkä tee mitään "luxusta".  Lomani olen aina - paria poikkeusta lukuunottamatta - viettänyt kotona. Viime syksynä kävin Irlannissa, edellisen kerran kävin ulkomailla 2015. Valtaosa huonekaluistani on aina ollut kierrätyskamaa, jotka olen sitten joko entisöinyt tai tuunannut ihan erilaiseksi. Jotain nikkaroinut alusta lähtien itse. Aikoinaan tein kaikki omat ja lasteni vaatteet, vain kenkiä, sukkia ja alusvaatteita piti ostaa. Eipä tarvinnut kodin ulkopuolisia harrastuksia, kun aika meni ompelukoneen ja neulepuikkojen parissa. 

Mä olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, joka jo 1970-luvu lopulla opetti mulle vuosibudjetin tekemisen. Ja sanoi aikoinaan, että mitään muuta eri osteta velaksi kuin korkeintaan asunto. Jos pesukone hajoaa eikä säästössä ole vielä rahaa uuteen pesukoneeseen, sitten pestään nyrkkipyykkiä kunnes pesukonerahat on kasassa. Osamaksulla ei osteta. Äiti myös opetti sen, että on säästötili, johon laitetaan rahaa just em tilanteita varten. Ja sitten on sijoitukset, joihin ei kosketa kuin aivan pakon edessä. Se, että ottaa päähän pestä farkkuja lavuaarissa, ei ole sellainen tilanne, johon sijoituksia alettaisiin realisoida. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

4000 € ei ole iso palkka, kohtuullinen ehkä, verottaja pitää siitä huolen.

Minulla on 4000€ nettopalkka brutto 8000€ minusta ei ole reilua joutua antamaan veroihin ja yms maksuihin niin paljon kun sillä maksetaan muiden eläkkeitä, joita ei itse kuitenkaan saa

Ohho, mulla brutto 6500€ ja netto saman 4000€.

Melkoinen progressio juuri tästä ylöspäin.

Mitäs hyötyä sitten on kouluttautua ja pyrkiä ylöspäin niska limassa, kun todellinen palkka tulee kuitenkin olemaan sama kaikilla?

Vaikka se, että työnkuva on mielenkiintoisempi. Tai se visio, missä itsensä näkee tulevaisuudessa, edellyttää koulutusta ja/tai ylöspäin pyrkimistä. Mä olen aina tehnyt töitä vain rahan takia, mutta toki mieluummin sellaista duunia, mikä ei ainakaan ihan joka aamu ota aivoon. Ja jos siitä on vielä maksettu ihan hyvin, niin mikä ettei. Aikuiselämäni eka työpaikka oli 19-vuotiaana HYKS:in Lastenklinikalla sairaala-apulaisena. Eli siivoojana. Kyllä mä jo siellä ollessani tiesin, että en halua sitä hommaa ja sillä palkalla tehdä 45 vuotta.  Kun 34-vuotiaana sain nivelreumadiagnoosin, tiesin välittömästä, että vaikka sairaus etenisikin hitaasti, niin en tulisi pääsemään sairaanhoitajan hommista vanhuuseläkkeelle. Ensin vaihdoin sairaalassa toimistohommiin ja muutamaa vuotta myöhemmin lähdin opiskelemaan työn ohessa monimuoto-opiskeluna it-alalle. Viimeiset 13 vuotta eli sen vakavan sairastumiseni jälkeen sain tehdä etätöitä. Ei tarvinnut nivelten kipeytymisen takia hakea sairaslomaakaan, kun sängystä työpöydän ääreen oli lyhyempi matka kuin sängystä vessaan. Mutta.....tässäkin oli tuuria siinä, että sattui olemaan sellainen työpaikka, jossa se etätyö sallittiin jo silloin. Jossain toisessa paikassa ei olisi sallittu vaan eteen olisi tullut työkykyneuvottelut. 

Jotkut ymmärtää ja jotkut ei. Mä sanoisin, että on ihan eri asia pärjätä pienillä tuloilla, jos tietää, että se on vain väliaikainen vaihe elämässä (esimerkiksi opiskelu tai vanhempainvapaat).  Sen sijaan, jos vaikkapa työkyky menee, mutta ei pääse työkyvyttömyyseläkkeelle tai on ollut matalapalkka-alalla, jonka perusteella työkyvyttömyyseläke ei ole häävi, niin se niukkuus ja jatkuva hintojen tarkkaileminen alkaa kyllä rassata. Siis kun ei ole toivoakaan paremmasta. Nyt eletään vielä taas aikaa, jolloin töitä ei ole kaikille ja mitä pidempään on työttömänä tai ikää jo 50v tai yli, niin monen kohdalla näyttää huonolta. Ysärin laman aikana vielä uskottiin, että lama loppuu joskus - kuten lppuikin - ja lisäksi silloin työttömiksi jääneitä suorastaan kehotettiin käyttämään työttömyysaika opiskeluun. 

Mulla ei ole sukulaisia ollut samoilla aloilla kuin itse olen, joten sukulaisten avulla en työpaikkojani saanut. Lähes kaikissa työpaikoissani kuitenkin tein myös sellaisia asioita, jotka ei virallisesti mun toimenkuvaani edes kuulunut. Tein ja selvittelin asioita ihan vaan siksi, että ne oli mun mielestä kiinnostavia. Tästä sitten seurasi, että mua ihan siellä työyhteisössä pyydettiin erilaisiin projekteihin mukaan. Projektit olivat sellaisia, että niissä oli mukana sekä asiakasyrityksiä  että yhteistyökumppaneita, niin tulin siinä muille tutuksi ja kahteen viimeisistä työpaikoista mut pyydettiin. En siis hakenut niistä töitä vaan mulle tarjottiin niistä töitä. Tuuria? Kyllä. Teinko mitään itse? Kyllä. Molempia  tarvittiin. Yhdessä vaiheessa tein 60-80 -tuntisia työviikkoja ja silloin mun kuukausipalkkkanikin pomppasi yli kymppitonniin. Se hulluus loppui vakavaan sairastumiseeni ja sen jälkeen en ole ylitöitä enää tehnyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri mutta itse ajattelen sen yhteisön (tuoman tuen) lähinnä henkiseksi ja psyykkiseksi tueksi. Tottakai resursseja voidaan ja kannattaa yhdistää ja jakaa, kotivaraakin, mutta suurin merkitys lienee tosiaan yhteisöllisyydessä se että ihminen ei ole vaikeassa tilanteessa yksin vaan muut ovat niin sanotusti samassa veneessä. Kaikki kantavat toistensa taakkoja aj auttavat saamaan ajatuksia pois tilanteesta, yhdessä voidaan anuraa, jutella, tehdä ruokaa, pelata pelejä jne kaikkea mukavaa arkista.

 

 

Onkin mukavaa pelailla pelejä sormet jäässä ja maha kurnien. 

 

Suomessa ei aina ole talvi.  Tarkoitin muuten että sen lisäksi että kaikki tuovat kortensa kekoon ruoan ym suhteen on se sosiaalisuus ja yhdessäolo monelle tärkeää. En ehdottele mahdollisia skenaarioi

Korona-aika oli  melkoista sekamelskaa. Suomessa ei koskaan ollut lockdownia. Vain yli 70-vuotiaita kehotettiin olemaan tapaamatta muita ihmisiä. Ja sekin oli van kehoitus, ei suinkaan määräys. Ketään alle 70-vuotiasta ei missään vaiheessa kielletty tapaamasta muita ihmisiä. Muisdtan, kun silloin yksi ilta kävin viemässä roskia ulois ja yksi naapurin yli 70v nainen oli roskapåussinsa kanssa ulkona. Pyyteli multa kovasti anteeksi, kun oli poistunut kotoaan, mutta kun se biojätepussi oli alkanut jo haista. Olin ihan että WTF. Juttelin tämän naisen kanssa ja kerrtoin, että hän on nyt ymmärtänyt koko homman ihan väärin. Kukaan eikä mikään ole kieltänyt häntä viemästä roskia ulos. Tai käymästä kaupassa tai vaikka naapurissa kahvilla. Oli suositus, että enintään 5-10 ihmisen kokoontumisia. Muistan ennen pandemiaa, kun tälläkin palstalla moni kaipaili 1980-luvun kyläilyperinnettä takaisin. No sehän sitten tuli takaisin pandemian aikaan, kun ravintolat ja kahvilat oli kiinni. Yksityisasunnoissa sai edelleen kokoontua vaikka miten isolla porukalla, mutta harvan kotiin noin muutenkaan mahtuu kymmeniä tai satoja kyläilijöitä samaan aikaan. Kun opiskelijat pandemian aikaan siirtyivät etäopiskeluun, niin osa keräsi opiskelukavereistaan porukan, jonka  kanssa vietti aikaansa. Toki oli varmasti niitäkin, joilla ei oikein edes mitään opiskelukavereita edes ollut ja siten jäivät yksin. Ja se, että olit etätöissä, ei silloinkaan tarkoittanut, että et saisi työpäiväsi jälkeen tavata ketään. 

Suositukset on AINA suosituksia. Olipa kyse kotivarasta, painonhallinnasta tai mistä tahansa muusta. Yksilön tetävä on miettiä, mitä osia suosituksista ottaa omaan käyttöönsä ja mitä ei. 

 

Nro 841: "Koronaika tehtiin paljon ratkaisuja "paniikissa". Osa taas pysyi ihan rauhallisena vaikka tilanteeseen ei varautumista olisi ollutkaan. Osa ihmisistä pystyy toimimaan kriisissä osa ei. Eikä sillä ole mitään tekemistä kotivaran tai edes muun varautumisen kanssa."

Totta osittain ja itsekin aiemmin kirjoitin, että jokaisella on se oma plan B:nsä. Sun plan B on erilainen kuin mun plan B. Ja mun plan B on erilainen kuin esimerkiksi 96-vuotiaan huonosti liikkuvan isäni plan B.  Varautumiseen kuuluu myös tieto ja osaaminen eikä vain tavarat. Jostain syystä kotivarakeskustelussa keskitytään vaan niihin vesikanistereihin ja säilyketölkkkeihin. Ihmisten elämäntilanteetkin on ihan erilaisia. Ja jopa ammatit. Vielä muutama vuosi sitten meillä valmiuslain mukaan mun velvollisuuteni hypätä sinne, minne käsketään, olisi päättynyt tämän vuoden lokakuussa. Mutta lakia muutettiin ja se velvollisuus päättyykin vasta lokakuussa 2029. Sun tilanne voi olla se, että pakkaat perheesi autoon ja ajat jonnekin Inariin. Mun tilanne taas on se, että jos poikkeustila julistetaan ja valmiuslaista otetaan edes ne muutamat pykälät käyttöön, niin mähän pysyn kotona ja sitten teen sewn, mitä laki velvoittaa mut tekemään. Joo, oli ehkä typerää opiskella aikoinaan sairaanhoitajaksi, mulla sellaisen "virheen" nyt vaan tein. Lainausmerkeissä, koska siitä koulutuksesta - vaikka en varsinaisia hoitsun hommia kovinkaan montaa vuotta tehnyt - on ollut mulel yllättävän paljon hyötyä muuten elämässäni.