Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Itselle on sattunut elämän varrelle pari tämmöistä tauon tarjousta, olen kokemuksesta nyt oppinut että ei kannata. Tuohon taukoon on sisältynyt jokaisella kerralla se, että tauko tapahtuu tämän toisen kaverin ehdoilla, mitä siis meinaan:

 

- Meillä on ollut erimielisyyksiä, niistä jutellaan ja koitetaan saada selkoa, sitten toinen kuittaa lopuksi "mut hei kaikkea hyvää ja moikataan kun tavataan!" Tässä oli taustalla varmaan se, että meillä oli yhteisiä kavereita, niin halusi silti vaikuttaa hyvältä tyypiltä.

 

- Parikin kaveria on ollut sellaisia, että kun suuttuvat, niin ilmoittavat etteivät keskustele tästä "nyt" tai "ainakaan jaksa riidellä", sitten alkaa joku mykkäkoulu, joka oli se "kun tartti tauon". Sitten palataan asiaan muina miehinä. Oon vastannut sitten tässä kohtaa, että kun nyt halusit lopettaa ystävyyden ja puhumisen, niin voidaan mun puolesta jatkaa samalla linjalla, niin se ei käy. Tämä tietenkin riippuen siitä, että onko se mykkäkoulu kestänyt 2 päivää vai 2 vuotta.

 

- Ghostaaminen ja "kiireily", vastaamattomuus ja se, ettei saa nyt selkoa että haluuko kaveri olla tekemisissä vai ei. Kun kysyy asiaa, niin haluaa, mutta silti sama jatkuu.

 

Näissä kaikissa auttaisi se, kun kommunikoisi asioista oikea-aikaisesti. Jos ystävä kuormittaa jollain samalla jankutuksella, voi siitä ihan suoraan sanoa, että voitaisiinko tällä kertaa puhua jostain muusta. Tai jos on vaikeaa ja haluat olla ystävä, niin kysy siltä toiselta, että mikä häntä auttaisi nyt. Tehkää yhdessä vaikka jotain. Toi on aika syvältä hylätä se frendi siksi aikaa, kun sillä on vaikeaa, että palaillaan sitten asiaan kun se on taas kiva ja hauska..?

Tuohon sun viimeiseen kappaleeseen.... Joskus se, jolla on vaikeaa,  saattaa haluta ottaa etäisyyttä ja olla rauhassa.  Kun aikoinaan sain vakavan sairaskohtauksen,  mun tytär kävi kirjoittamassa Facebookissa seinälleni,  mitä oli tapahtunut ja lisäsi vielä,  että mikäli äiti selviää hengissä,  hän ottaa itse yhteyttä sitten,  kun on toipunut ja jaksaa.  Oli ihan hyvä,  että kaikki tsemppiviestit tuli kommentteina sinne Facebookiin eikä tekstareina tai puhelinsoittoina mun kännykkään. Meni aika monta kuukautta ennenkuin aloin ottaa yhteyksiä,  vaikka olinkin vain  3 viikkoa sairaalassa.  Mulla oli kuitenkin omat aikuiset lapseni sekä muu lähisuku, joten sain pyytäessäni  alkuvaiheessa heiltä kaiken tarvitsemani tuen ja avun.  Pääasiassa halusin olla kuitenkin ihan vaan yksin kissojeni kanssa.  Mutta ihmiset ovat tässäkin erilaisia.  Joku toinen olisi tykännyt,  jos viestiä pukkaa,  puhelin soi tai tupa on täynnä porukkaa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko ottaneet puheeksi ystävän kanssa ystävyyden tilaa kun olette huomanneet, että ystävä on alkanut harventaa yhteydenpitoa ja/tai on tavatessanne alkanut loukata ja näpäytellä sinua? Itse en yleensä sano, mutta pari kertaa tilanne on kärjistynyt niin, että olen kahden kesken sanonut, että hänen käytöksensä on muuttunut ym. Olen sitten itse lopettanut yhteydenpidon ja joissakin tapauksissa estänyt sen ihmisen. 

 

Ainakin olen katkaissut välit muutamaan sellaiseen ihniseen, joka on sekä takertunut minuun, alkanut pommittaa minua jatkuvasti soitoilla ja viesteillä ja on alkanut kohdella minua huonosti. Mutta tämä on tietysti eri asia kuin se, että joku on vähentänyt yhteydenpitoa minuun. 

 

Olen kyllä niissä tapauksissa kun ystävä on ottanut etäisyyttä, itsekin ymmärtänyt, että olen itse ollut vaikean elämäntilanteen ja sairauksien takia rasittavaa seuraa. Olen sanonutkin tästä ystävälle ja pyytänyt anteeksi rasittavuuttani ja liikaa asioiden vuodattamista. Ystävä ei yleensä myönnä tässä kohtaa mitään, mutta ystävyys ei ole palautunut ennalleen, minkä kyllä olen hyvin ymmärtänyt jo lähtökohtaisesti ja vähitellen hyväksynyt asian. Molempien elämäntilanteet ovat muutenkin muuttuneet. Ystävyys on myös herkkä ja vapaaehtoinen asia. Mielestäni siinä ei voi niin vaan mennä sohimaan toista ihmistä, esim. vaivihkaa ja tarkoituksella loukata tai läyttää ystävää likaämpärinä ilman, että jotakin menee rikki. Minulla on kokemusta asian molemmista puolista. Olen itsekin rikkonut suhteita, vaikka en ole sitä tyyppiä, joka tahalleen loukkaa toista. Mutta olen esim. vuodattanut liikaa asioitani.

Hankala asia tuo "asioiden liika vuodattaminen". Ystävyys on kuitenkin jakamista. Missä vaiheessa menee liiaksi vuodatukseksi? Jos on vaikka eronnut, kuinka pitkään eroon liittyvistä tunteista voi puhua? Tai jos sairastuu, kauanko sen herättämiä ajatuksia on lupa jakaa? Oma kokemus on ollut, että monet ovat itse valmiita jakamaan paljonkin omista vastoinkäymistään ja kuuntelija kelpaa, mutta itse ei haluta samalla tavalla olla tukena. Röyhkeimmät tekevät niin, että ensin pitävät ystävää olkapäänä vaikeassa elämänvaiheessa ja tilanteen helpottaessa dumppaavat ystävän, kun "hän vaan juttelee kanssani niistä mun vastoinkäymisistä ja haluaisin puhua muusta".

Mun mielestä tuo on aika yksilöllistä.  Jossain vaiheessa kuitenkin ihmisen on hyvä itse ymmärtää,  jos jostain asiasta ei kertakaikkiaan pääse yli ja silloin on syytä hakea ammattiapua.  Tai ainakin liittyä johonkin vertaistukiryhmään. Ja oleellista on,  että jossain vaiheessa,  vaikka ystävälleen vielä asiasta haluaisikin puhua, niin ei joka ainoa kerta eikä vain siitä asiasta.  Pitää siis kyetä puhumaan muustakin.  Muussa tapauksessa toisesta tulee vain kuuntelija ja terapeutti ja tämä alkaa sitten hakea positiivisempaa ja tasaveroisempaa seuraa muista ystävistään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa että ap:n ystävä ei ollut kovin joustava ap;n suuntaan.  Ystävyys oli mahdollinen vain ystävän ehdoin eikä häntä kiinnostanut ap:n tarve.

Toki loukkaantumisen myös ymmärtää. Mutta se ettei halua jatkaa ystävyyttä ollenkaan - ? Se kertoo paljon ap:n ystävästä. Ymmärrän ap että halusit taukoa..... 

Onko ystävyyden jatkumiselle edellytyksiä, jos aloittajaa ei kiinnosta olla "ystävänsä" kanssa juurikaan tekemisissä? 

En minäkään jäisi katselemaan, jos ystävä sanoisi, että alentaa minut kaveriksi ja sopiihan tämä. Ystävyys ja kaveruus ovat kaksi täysin eri asiaa. Sama juttu jos puoliso ehdottaisi avioliittomme avaamista. Minua sellainen touhu ei kiinnosta.

Mä en rinnasta ystävyyssuhdetta avioliittoon vaan pikemminkin sisaruussuhteeseen. Sisaruksia voi olla useita,  puolisoita vain yksi kerrallaan. 

Vierailija kirjoitti:

Puolisen tuntia jonotin puhelimessa "terveydenhoitoyksikköön", kyllä asiani sitten etenikin. Minulle soitettiin ja viikolla tulossa  lisäksi puhelu lääkäriltä.

Mä odottelen puhelua isän lääkäriltä.  Soittaa joko tänään tai keskiviikkona. Yksityislääkäri,  niin ei aavistustakaan,  kuinka myöhään illalla vielä saattaa soittaa.  Tuskin kuitenkaan enää klo 20 jälkeen.  En ole tottunut kantamaan kännykkää mukanani joka paikkaan,  mutta nyt pitää.  

Mulla ei ole lapsenlapsia,  mutta ei haittaa,  jos mua mummotellaan.  Itseasiassa kutsun perässävedettävää ostoskärryäni mummokärryksi ja sunnuntaisin ja pyhäpäivinä käyttämiäni vanhoja astioita mummoastioiksi. 

Lapsuudessa en ollut isänäidin kanssa läheinen.  Käytiin siinä mummolassa vain käymässä eli ajettiin sinne,  oltiin pari tuntia ja sitten ajettiin takaisin kotiin.  Pari kolme kertaa vuodessa. Sen sijaan äidinäitini luona vietin pitkiäkin aikoja.  Siis ihan niin,  että vanhempani ja siskoni tulivat kotiin ja mä jäin mummolaan.  Valitettavasti mummo kuoli,  kun olin 9v ja sen jälkeen aloin viettää kesälomia tätini luona samalla paikkakunnalla kuin missä mummola oli. Mun vanhemmat maksoi niin mummolle kuin tädillekin palkkaa siltä ajalta,  kun olin siellä,  ja se oli molemmille osapuolille hyvä diili. Ja mä sain viettää kesät maaseudulla.  Sillä paikkakunnalla ei ole mulle enää muuta kuin meidän sukuhauta eli ei ole tullut käytyä enää pitkiin aikoihin.  Poislukien äidin hautaanlasku toissakesänä.